TÄHTIKIRKAS

Sinä yönä ennusteiden mukaan pilvipeite aukesi ja illan tullen pakkanen kiristyisi. Suomalainen kaupunki, Sodankylä. Yksiö paikkakunnan kirkon ja koulun välimaastossa sijaitsevassa kerrostalossa. Asunnossa palaa vain keittiössä valo. Toinen valonlähde on internetissä oleva tietokone, monitorissa tuorein sähköpostiviesti.

Pako ei ollut onnistunut, se oli ollut vain kaunis ajatus. Aluksi se onnistui, kaikki. Asioilla on vain tapana tulla takaisin, jos se on tapahtunut ennenkin. Viime viikolla asukas oli käynyt lääkärissä saamassa helpottavan reseptin.

Unilääkkeet, tammikuu. Pakkasta lähemmäs -37 astetta, masennus ja ymmärrys siitä, ettei tuhannen kilometrin pakomatka auta jos kantaa menneisyyttään takana. Paljon hyviä ihmisiä täälläpäin, he aidosti tuntuvat välittävän etelästä tulleesta muukalaisesta, ottivat vastaan ja vielä lahjoittivat vähän huonekaluja pyytämättä. Pauli kun oli tullut tänne lentäen ensin Rovaniemelle ja sitten bussilla loppumatka, pelkkä iso reppu ja vuokraisännän puhelinnumero mukanaan. Posti toi myöhemmin miehen viihde-elektroniikan etelästä, työt alkoivat viikon sisään ja elämä pääsi alkamaan.

Työhaku pohjoisesta oli tuottanut tulosta, sitä kyllä ihmeteltiin paljon. Jos asuu Järvenpäässä, niin muutto Sodankylään töiden perään aiheutti kyllä ihmetystä. Lähimmät kyllä ymmärsivät. Tämä olisi vain vuoden keikka, sijaisuus. Rakennusmiehiä tarvittiin myös siellä ja ympäristön vaihto tekisi hyvää. Ne olivat olleet Paulin perustelut kyselyille. Miehellä oli tuolloin ikää 29 vuotta, lähtö tapahtui syntymäpäivän jälkeen. Se oli hyvä tehdä niin, 30 vuotta ja uusi vaihe elämässä. juhla oli samalla läksiäiset.

Hyvillä ihmissuhdetaidoilla Pauli oli saanut paikallisia ystäviä, työkavereista oli tullut myös vapaa-ajan kavereita jotka näyttivät etelän miehelle mielellään paikkakuntaa. Mies oli saanut kirjeensä valmiiksi ja tulostin käynnistettiin.

Mies katsoi vuokra-asuntonsa ikkunasta tähtikirkasta taivasta. Ikkuna hohti kylmää myös sisään, mutta huoneessa oli kuitenkin tarpeeksi lämmintä. Tämä oli miehen elämää ollut jo puolen vuoden ajan, rakennusmiehenä lapissa. Nyt oli vapaa viikonloppu.

Vaikka entiset asiat olivat jääneet melkein tuhannen kilometrin päähän Järvenpäähän, niin kiitos nykyteknologian mikään välimatka ei estä sitä, jos joku tahtoo kostaa. Paulin tapauksessa tämä oli hänen entinen tyttöystävä, Liisa. Itsemurhalla uhkailuja oli tippunut häneltä niin puhelimitse, kuten internetissäkin.

Lappi oli auttanut miestä eteenpäin elämässään, kuten oli suunnitelma ollutkin. Luonto ja paikalliset ihmiset tukivat eteenpäin. Uusia ystävyyksiä syntyi. Töissä meni hyvin. Kaikki olisi ollut hienoa, ettei pari kuukautta viestihelvetti olisi alkanut uudelleen.
Tuon vuoksi yöunet olivat alkaneet olemaan katkonaisia ja se oli vähän haitannut töissä, joten Pauli oli siis hankkinut unilääkkeitä itselleen. Pystyi lepäämään paremmin yöt ilman pelkotiloja.

Tänään jälleen tuli etelästä viesti. Uhkailuja ei enää tulisi, sillä ne olivat toteutuneet. Liisa oli löydetty kuolleena, viimeisessä viestissään hän syytti yksinomaan Paulia kaikesta tapahtuneesta. Nyt oli yö. Kello näytti aikaa viisitoista yli yksi. Talo oli hiljainen, mitään liikennettä ei näkynyt missään. Vain valtatien valot hohtivat keltaista loistoaan. Tänä iltana ei ollut alkoholia nautittu. Pauli vähän katui sitä, mutta järki oli sanellut kerta jos saattaisi olla unilääkkeille tarvetta - niin silloin otettava nollatoleranssi.

Masennusta Paulilla oli ollut jo ennen tätä. Nyt kun mies katsoi ulos - kaikki tuntui kestämättömältä. Mies kun oli niin sanottu hyvä ihminen, tahtoi tehdä vain pelkkää hyvää. Sähköpostiin oli tullut kuva Liisan viimeisestä viestistä, se oli saanut lyijyn katkeamaan. Vilkaisu ulkolämpömittariin sai jäätävät ajatukset aikaan. Nyt pakkanen oli vähän lauhtunut, -35c astetta. Lukema sai Paulin tekemään päätöksensä. Hän asetti juuri tulostamana kirjeen näkyvälle paikalle. Tekstissä mies pyysi anteeksi kaikkea ja jätti tiedot kuinka muut saisivat tietokoneen ja sähköpostin auki. Siellä oli selitykset. Anteeksi, etten kertonut teille tästä. En vain kehdannut. Ymmärtäkää.

Mies puki ulkovaatteet yllensä, täytti tyhjillään olleen mehutiivistepullon vedellä ja tyhjensi listan nukahtamislääkkeitään pilleripurkkiin mukaan. Avaimet hän jätti asuntoonsa poistuessaan porrashuoneeseen, ensimmäisestä kerroksesta poistumisesta eivät edes portaat pahemmin kolise. Hän avasi ulko-oven hiljaa, pakkanen tuntui heti lyövän vastaan. Täysikuun valot valaisivat tienoon. Tästä lähti polku joen rantaan ja siihen suuntaan Pauli hakeutui - polulle, jota pitkin pääsi rantaa pitkin koululle.

Tunnelma oli unelias. Seutua peitti hiljaisuus, jonka rikkoi valtatiellä oli menneen rekan ääni. Kuu valaisi reittiä. Mies käveli puiden taakse piiloon. Kotitalo näkyi niiden siimeksestä. Kukaan ei valvonut enää, mistään ikkunasta ei loistanut valo. Pilleripurkki tyhjeni miehen suuhun ja alas lääkkeet huuhdeltiin vedellä. Tuon jälkeen Pauli huokaisi, kohta tämä kaikki olisi ohitse ja asteli penkan yli jokea kohden. Lumihanki vähän hidasti menoa, pari metriä taivallettuaan - hän kaasi itsenä selälleen maahan. Miehen paino teki lumihankeen haudan. Taivaalla loisti himmeät revontulet ja viimeiseksi hän tunsi rauhallisen unen tulevan. Viimeisessä tuskatilassa hän kuiskasi:

"Liisa, helvetissä nähdään"