En ymmärtänyt kuulemaani sanaa heti. Änkytin vain lausetta, johon jäin. Kysymyssanoja. Miten? Kuinka? Missä? Miksi? Vastaukseksi sain vain osanottoja. Tämä ei voisi olla totta - te valehtelette! Kuinka saatatte olla niin julmia, että te valehtelette minulle? Mutta puhelun jälkeen, minä ymmärsin asian olevan totta. Hän teki sen. Enkä vaivautunut enää lähteä tapahtumapaikalle estämäänkään. Minä en mennyt paikalle, vaikka se olisi estänyt teon. Se olisi estänyt tämän, juuri se. Maaritia ei kuitenkaan enää ole, joten mitä turhaa enää miettiä asiaa, mutta kun se on kokonaan minun syyni. Toinen asia, mikä tuli mieleeni oli se että jos jotenkin kostaisi maailmalle hänen kuolemansa omallani? Ajatus kylmäsi aika paljon. Ei tämä tullut yllätyksenä - tämä oli jo ilmassa niin sankkana, että sen tunsi, mutta silti ei voinut olla varma tunteistaan.
Luvattuja sateita ei tullutkaan, olisin niin tahtonut potea tätä tilaani rankkasateessa. Nyt paistaa aurinko, paljonkohan täällä on lämmintä. Minulta taidetaan kysellä jotain, joku istuu vierelleni penkille jonka edessä on kukkien peittämä kuoppa. Siihen tulee ensi viikolla hautakivi kunhan se hauta vain ensin peitetään. Kysymykset herättävät minut taas maailmaan. Olin jälleen itseni sisällä, ansassa. Kysyjä toistaa saman mitä sanoi äsken! Oletko kunnossa?
Olenko minä kunnossa vaiko onko tämä vain painajaista? Ehkäpä mä kohta herään ja kaikki on hyvin - mitään pahaa ei ole tapahtunut. Kysyjä tönäisee minua jo, hän tahtoo vastauksen. Mutta hän on tässä maailmassa ja minä tahtoisin olla toisessa maailmassa, johon kenties pääsen jossen vastaa hänelle. En saa mistään kiinni nyt. Vastaustani odotellaan jo.
"Joo.. olen minä tai en ole. En pysty nyt.. Ymmärrättekö?"
Minä vastaan kysyjälle ja kohdistan katseeni hänen silmiinsä. Horisen joitain sekavia sanoja joita en itse ymmärrä. En tahdo olla tässä nyt, mutta en pääse muualle. Kysyjän tunnen, hän tahtoo vain parastani ja paras nyt olisi vain saada itsensä tämän asian ylitse kylliksi, jotta pystyisi olemaan ja liikkumaan. Muttei vielä ole tuon aika - sitä ei ole vielä tulossa. Nyt en kykene edes itkemään. Hautajaiset olivat eilen ja silloin satoi vettä. Se oli eilen.. Eilen..
HAUTAJAISET OLIVAT EILEN!
Ajatus iskee tajuntaani kerä muistikuvien. Arkku, kirkko täynnä ihmisiä, nenäliinoja sekä rauhoittavia? Kyllä - minä sain rauhoittavia jotten murtuisi. Tänään niitä en ottanut ja sain tämän tilan päälle juuri tuon takia. Katson vielä kysyjää silmiin. Anon olemuksellani.
"Hautajaiset olivat eilen? Tahdon.. ei.. en halua sinne, en vielä. Etkö sinä tajua, että minä tahdon nyt, että minua halataan! Maarit makaa tuolla ja se on mun syy ja mulla on paha olla siksi!"
Hän halaa minua ja se tuntuu hyvältä. Olin niin yksin ja kaipasin kosketusta. Kiitän siitä. Vaikka, hän halasi minua niin tunsin pelkkää ilmaa. Ei, en jaksa olla täällä ilman eilen haudattua rakastani. Kaikki mitä tein, no ne ovat nyt ilmaa. Rakkaudentunnustuksia joita ei kerrottu ajoissa. Elän vain muistoissani, minulla on nyt enää ne - muistot ja kyyneleet. Hyvä, etten ole nyt yksin. Paras kaverini.. ei, tämä on minun paras ystäväni - on täällä. Ollaan tuon Pekan kanssa tunnettu kauan.
Mitä? Mitä sanoit? Meidän täytyy lähteä nyt? Hyvä on.. ehkä se auttaa minua jos poistun täältä näistä maisemista, missä kaikki muistuttaa siitä kuolemasta. Olet oikeassa, vaikket sanokaan sanaakaan - en tule koskaan pääsemään irti tästä surustani. Kukaan ei puhu mitään, minä vain menen konemaisesti autoosi sisälle ja vedän oven kiinni. Kohta ajamme hautausmaan parkkipaikalta pois. Miksi tänään tahdoin tulla takaisin? Näin jälleen ne seppeleet, vielä avoimen haudan jonka pohjalla on se sama valkoinen arkku, minkä päälle pappi valeli multaa eilen. Mieleeni tuli varsin ruma ajatus. Muistan miltä tuntui kuolla. Tunsin tämän tunteen viimeksi eilen.
"Onko hyvä, jos mä jään sun luokses ens yöksi? Ihan vaan varmuudeksi."
"Voisi se kyllä olla hyvä niin.."
Voisi olla hyvä niin? Mitä sinä pelkäät minun tekevän itselleni ensi yönä? Minä voisin tappaa itseni, jos se vain voisi ratkaista jotain - tuoda helpotusta itselleni. En minä tee mitään itselleni, olen siitä nyt aika epävarma.
"Kaikki on nyt niin epävarmaa."
"Mitä tarkoitat?"
"En tiedä tahkoisinko olla elossa vaiko kuollut? En osaa päättää nyt mitään. Tajuatks? Musta ei tunnu mikään miltään.. Haluan olla elossa ja kuollut mutten kuitenkaan. Tai anteeksi nyt kun mä hölisen ihan mitä vaan.."
"Ymmärrän kyllä."
Pekka käynnistää autonsa, viisiovisen Volvon. Maisemat alkavat lipua ohitse. Ehkä se vain tekee hyvää tulla täältä pois. Tulen seuraavan kerran vasta ensi viikolla. Joo, niin mä teen. Se hautakin on siihen mennessä peitetty. Ensi viikolla kaikki on toisin.
http://www.simopahula.fi