KOIVUKKO



Tämä on suurin salaisuuteni mutta se minun nyt täytyy kertoa jollekin. Tämä sattui vuosi sitten. Elämäni oli - no ei nyt mitenkään loistokasta mutta ainakin siedettävää. Pahemminkin olisi tietenkin voinut mennä. Kuten kaverillani, Eskolla. Sen ex muija oli mennyt päästään sekaisin ja häiriköi entisen poikakaverinsa elämää. Se oli kehittänyt pakkomielteen Eskosta. En kuitenkaan voinut edes aavistaa että se kehittyisi niin pahaksi..

Koska oli viimein tullut sellainen kaunis päivä, että viitsi lähteä ulos - niin lähdin siitä lenkille. Oli takana työpäivä. Me olimme viimein saaneet erään ison työn tehdyksi Eskon kanssa. Hän ja minä oltiinkin tehty sitä urakkaa jo kuukauden. Nyt viimein oltiin saatu se auto valmiiksi. Asiakas hakisi sen huomenna. Olimme siitä hyvillämme menneet ansaitulle tauolle pihalle. Tunnelma oli rento ja heitimme juttua kaverien kanssa siinä. Jotkut heistä polttivat mutta me Eskon kanssa olimme ainoita tuosta joukkiosta jotka eivät vielä alkaneet polttamaan sitä röökiä. No tunnelma muuttui kun Eskon ex nainen tuli siihen taas uhkailemaan kaikella paskalla ellei Esko ottaisi sitä takaisin. Tätä se oli tehnyt joskus ennenkin että oli tullut pajalle. Tietty Esko huusi sille että jättäisi hänet rauhaan tuo sairas muija. Tämä lähtikin siitä uhoten että mies katuisi kylmyyttään.

Tunnelma palasi entisekseen pian ja oli jo aika lähteä kotiin. Esko aikoi lähteä lenkille ja kysyi minua mukaansa. Minä emmin että jaksaisinko lähteä väsyneenä. Sanoin etten jaksaisi. Tosin ilma oli pitkästä aikaa aika lämmintä - olihan ollut pitkä kylmän kausi. Niin tosiaan oli ollut ulkona sään puolesta, kuin meillä kotonakin muista syistä. En tiennyt mistä tuo Mirkani Oli nyt minulle suuttunut. Enhän ollut tehnyt mitään sellaista mistä se olisi voinut suuttua. No kukapa noita naisia täydellisesti ymmärtää. Olin asennoitunut niin että kyllä se sitten kertoo että mikä painaa, kunhan on sopiva aika tullut. Lenkille lähtö alkoi kiinnostaa. Ajattelin sittenkin mennä pitkän matkan, sellaiset 10 kilometriä.

No kuitenkin silloin oli kevät jo pitkällä ja minä kaukana kotoa. Menin juoksukävelyä soratietä pitkin. Siitä lähti polku halki metsän. Se oikaisisi matkaani, kolme kilometriä kilometrin luontopolku. Nättiä maisemaa. Me kaverini Eskon kanssa kuljimme siitä usein kun kävimme joskus yhdessä lenkillä. Enpä tiennyt että kuinka väärä ratkaisu se oli silloin.

Kuin olin kävellyt kauniissa koivikossa vähän matkaa niin näin jotakin mustaa maassa. En voinut uskoa löytöäni todeksi: siinä makasi selällään murhattu mies. Pikaiselta arviolta jotakin vähän päälle 20 vuotta. Olin tunnistavani sen. Käänsin ruumiin ja järkytyin vielä enemmän, koska se mitä epäilin - oli totta. Se oli se tuttu kaveri töistä. Juuri tuon Eskon kanssa me olimme tehneet tiimityötä viime kuukaudet. Aika hyvä yhteensattuma että kaksi lapsuudenystävää sattuu samaan työpaikkaan.

Tiesin kyllä kuka oli tämän takana: Eskon entinen nainen. Kaveri oli kertonut ja itsekin olin huomannut että se entinen nainen Milla ikään kuin oli kehittänyt pahan pakkomielteen sitä kohtaa. Se oli sanonut että jos hän ei Eskoa saa niin ei saa kukaan muukaan. Tutkin ruumista. Milla oli päässyt yllättämään. Siinä se makasi tuo mukava kaveri puukotettuna mahaan. En voinut olla sen luona enempää aikaa. Sillä oli se sama musta verkkapuku päällä mikä oli sen päällä kuin sen viimeisen kerran näin. Ruumis oli vielä lämmin - murhaaja oli siis vielä kai jossain tämän metsän kätköissä.

Tajusin että oli itsekin vaarassa. Milla tunnistaisi minut ja hullun mielessään kokisi minusta olevan vaaraa. Katsoin ympärilleni. Ketään ei näkynyt tai minä en ainakaan nähnyt ensin ketään. Sitten rasahti aivan lähellä oksa poikki. Metsän piilosta astui esiin Milla. Sillä oli vielä sama puukko millä oli miehensä tappanut. En jäänyt kyselemään turhia vaan lähdin juoksemaan. Milla lähti perääni uhaten tappaa minutkin. Olin puolivälissä tuota polkua kun tajusin olevani pulassa.

En nimittäin ollut muistanut että polun loppupäästä on vetistä maastoa. Suon viertä.
En pystyisi juoksemaan lenkkareissani sen yli. Siitä piti kävellä hiljaa, ettei pohja olisi pettänyt. Oli pakko pysähtyä etten olisi lentänyt suoraan mutaan. Milla tappaisi minut kun saisi kiinni - tiesin sen ja sain muutamia sekunteja aikaa miettiä miten pääsisin pakoon kun nainen kompastui kiviin ja kaatui maahan. Näin miten hänen ote puukosta heltisi ja se lensi eteeni.

Sain aseen.

Siinä polulla oli vanha muovikassi.

Otin sen käsineeksi on otin sen sisään sen puukon. Milla oli päässyt ylös ja tuli kimppuuni. Hän sai omasta puukosta. Kostin Eskon puolesta; iskin muovin sisällä olleella puukolla naista uudestaan ja uudestaan. Nyt kun vaara oli ohi niin se viha - mitä tunsin tuota naista kohtaan voimistui. Puukotin jo kuollutta naista kuin hullu.

Kuin lopetin - oli Milla seulana. Katsoin ympärilleni. Ei ketään. Onneksi paikka oli täynnänsä lehtipuita. Mutta nyt minä en voisi mennä polkua pitkin, sillä minua pidettäisiin murhaajana. Katsoin parhaaksi lähteä rämpimään metsään. Kulkisin sen kautta kaksi kilometriä ja tulisin maantielle. Sitä pitkin uskaltaisin mennä kotiin. Se taival oli onneksi synkkää kuusimetsää ja tiheää ryteikköä. Vaatteet saivat osansa sillä sammaleet olivat liukkaita ja märkiä. Siinä matkallani oli myös suota. olin tultuani sille maantielle niin rähjäisessä kunnossa että musta näki että olin jossain rämpinyt. onneksi kotitaloon pääsi metsiä pitkin. Matkaa tuli vain hiukka enemmän kuin olin suunnitellut.

Olin viimein illansuussa kotona niin talo oli tyhjä. Mirka oli jättänyt lapun että oli lähtenyt kaveriensa kanssa ulos. Tieto ei jaksanut liikuttaa sen jälkeen mitä olin tehnyt. Laitoin likaiset vaatteet pesuun ja aloin viettämään tavallista iltaa. Katsoin televisiota näkemättä sitä. Mielessä pyöri se mitä oli tapahtunut.

Siitä on jo vuosi aikaa ja me ollaan Mirkan kanssa menty kihloihin. Uutinen Eskon kohtalosta muutti välimme lämpimiksi. Hän kyllä on kysellyt että miksi minä olen aina silloin tällöin hiljainen. Se kyselee että onko minulla jotain salattavaa. Se oli itsepuolustusta, mutta kun ei ole silminnäkijöitä niin sitä ei kukaan uskoisi. Vaikka siitä on jo vuosi aikaa ja kaikki kyllä muistavat sen etten minä pitänyt Millasta. Minä vastaan Mirkalle ettei minua mikään vaivaa. Se on vain vuodenaika mikä vähän masentaa ja kun siitä on vuosi aikaa. Naiseni ymmärtää. On jälleen kevät.