Se oli Elokuun alkua. Tilanne oli ollut päällä jo viikon, olin osa etsintäpartiota. Maarit oli hukassa ja oli tieto siitä, että hän voisi tehdä jotain itselleen. Koko perhe oli etsimässä tytärtään, minä etsin tyttöäni. Kysymys siis samasta naisesta. Kävelin rantaan päin ja silloin etsinnät alkoivat tuottaa tulosta. Aloimme löytämään hänelle kuuluneita tavaroita
Kunnes Villen huuto katkaisi rauhattomuuden:
"TULKAA TÄNNE! MÄ LÖYSIN SEN!! MAARIT ON TÄÄLLÄ..!"
"- ONKO SE.. ?"
"EN TIEDÄ! SOITA APUA, PAHALTA NÄYTTÄÄ!!"
Kiirehdin rantaan, minne Ville viittoi meitä tulemaan. Tämä olisi nyt paha juttu, mutta etsintä ainakin tuotti tuloksen. En vain tajunnut oikein, että mitä oli tapahtunut. Siinä hän oli hukuttautuneena - pari metriä rannasta, pinnassa kelluen. Juoksin suoraan järveen ja uin hänen viereensä ja käänsin ruumiin. Kuollut ja ollut sitä jo arviolta kauan.
Tunsinko tuolloin surua? Ei - ei se ollut sitä. Paremminkin vain helpotusta. Viimein se olisi ohitse. Tuolloin minua harmitti vain kastuneet vaatteet. Ville, vainajan veli soitti apua hänelle heittämälläni matkapuhelimella. Kyllä mä tiesin, että se oli vain turhaa akun kulutusta. Ruumisauton voisi tilata käyttämällä lankapuhelintakin. Häpesin ajatuksiani. Villehän rakasti Maarittia, pikkusiskoaan ja tahtoi pitää hänet elossa. Maarit oli nainen jonka ainoa virhe oli rakastua minuun, hyväksikäyttäjään ja valehtelijaan.
Nostin ruumiin pois vesistöstä rannalle. Pyyhin silmiäni, kyyneleet pois. Tosin ne olivat seurausta veden räiskymisestä niihin. Kai jotain pinta roskia.. Mutta ainakin se auttoi tekemään sen vaikutelman, että tapahtuma olisi vaikuttanut minuun. Turhia, mutta kauniita lohdutuksen sanoja kuulin Maaritin äidiltä, joka oli tullut luokseni.
Villellä oli vielä kännykkäni käsissään. Poika oli jossain oudossa shokkitilassa, ei kyennyt liikkumaan. Paikalle saapunut isä sai yhteyden poikaansa. Tämä kun alkoi itkemään vanhan miehen halaukseen. Kovin koskettava momentti. Tai se olisi kai sellainen ollut, jos olisin välittänyt yhdestäkään paikalla olleista ihmisistä. Koin tilanteen, kuten oli etsintöjen aikana sen kuvitellut: Pelkkää vapautta, ei enää tätä perhettä. En kuuluisi enää heihin. En olisi se vävyehdokas.
Paikalle tuli jonkun ajan kuluttua sairasauto. Vastailua kysymyksiin. Kyllä, kyllä hän oli kuollut kun löysin hänet tuosta järvestä. Ambulanssihenkilökunnan pahoittelut tapahtuneesta, nosto paareille ja uudet kysymykset siitä että tahdonko tulla mukaan? Vaikka puhumaan jollekkin tästä traumaattisesta tilanteesta? Kieltäydyin ehdotuksista. Nyt ainoa, mitä halusin olisi se yksinään olo. Ambulanssi ajoi pillit pois päältä pois. Kyyti kyllä kelpasi kaikille muille jäänteille tästä perheestä.
Jäin yksin katsomaan sitä järveä. Silloin se tapahtui: Ensin niistin nenääni, ja sitten en voinut mitään itselleni. Minä itkin, surin Maarittia. Vuosia sitten, kun en ollut niin kylmä ja tunteeton - kuollut sisältä, olin rakastanut häntä. Palvoin maata hänen jalkojensa alla, olisin vaikka antanut oman henkeni hänen vuokseen. Se kaikki vanha alkoi muistumaan mieleeni. Sen piti olla vain väliaikainen tunne, mutta se jäi päälle. Viimein lähdin tuosta veden äärestä. Tuolloin yritin tyhjentää pääni esilletulleista asioista miettimällä, että minnekähän kännykkäni joutui. Ville varmaan kuljetti sitä tilanteen loppuun saakka.
Se oli tilanne, jossa kaikki asiat alkavat muistuttamaan siitä yhdestä. Ja tällä kertaa se asia oli Maarit. Tajusin käveleväni maantietä pitkin kaupunkia kohti. Minulla ei tuolloin ollut yhtään itsetuhoisia ajatuksia, sain niitä vasta myöhemmin. Tahdoin viimein kilometrin päässä tappaa itseni siihen paikkaan, ja vain sen tähden että olin syyllinen Maaritin itsemurhaan. Pian kun pahin järkytys menisi ohitse - niin minua alettaisiin pitämään syyllisenä tähän.
Tapasin Maaritin lähikaupungin yhdessä kapakassa. Hän oli kavereidensa kanssa ulkona iltaa viettämässä. Pyysin häntä tanssimaan ja hän suostui. Kumpikin olimme humalassa ja se tuttu kuvio lähti vetämään. Päädyimme asunnolleni harrastamaan seksiä. Yöllä emme nukkuneet, me juttelimme - tutustuimme toisiimme ja kun aamu tuli niin Maarit oli rakastunut minuun. Vaihdoimme yhteystietojamme ja hän lähti kotiinsa. Tarjouduin heittämään hänet sinne autollani - asuihan hän kaukana keskustasta, 18 kilsan päässä. Jätin hänet tälle bussipysäkille, tämä on lähellä heidän taloaan, mutta kuitenkin suoran näköyhteyden puutteessa. Tyttären yöseikkailun paluu jäi siis pimentoon.
Tää suhde oli kylläkin aika sotkunen. Mä annoin Maaritille kuvan, että rakastin häntä. Tein niin ainakin aluksi. Sittemmin minäkin kiinnyin häneen. Kiintymys muuttui rakkaudeksi ja tänään se rakkaus loppui rantakaisloihin. Kaikki ne valehtelut juuri tämän seudun maisemissa painavat nyt mieltä. Ne kaikki olisi voinut välttää, jos kaikki olisi mennyt hyvin. Tietä pitkin kävelee vielä kahdeksi ryhmäksi hajautetun etsintäpartion se toinen osa.
"Hei! Löysittekö sitä Maarittia?"
"Löydettiin se. Se oli mennyt järveen. Ne vei sen ambulanssissa äsken. Se ei varmaankaan selvii."
Sanat tulevat automaattisesti ulos suustani. En oikeastaan tiedä, mitä puhun. Muu etsintäryhmä saa tiedon huudon kautta. Minua lohdutetaan, yksi heistä saa matkapuhelun maaritin äidiltä. Tieto on varmaa: tytär on kuollut. En tunne edes näitä ihmisiä, mutta kyllä huolin heiltä nämä halaukset ja surunvalittelut. Pyydän lupaa olla yksikseni, tahdon mennä nyt samaan rantaan takaisin itkemään.
Matkaa ei normaalisti olisi paljon, mutta nyt se kilometri tuntuu valovuodelta. Maassa on vielä tuoreet jäljet siitä tapahtumasta. Järvessä on muutamia katkenneita kaisloja muistuttamassa siitä, että olisin voinut estää tämän.
Hän soitti minulle, itkuisena. Hänellä oli elämää suurempi ikävä minua ja pyysi tulemaan. Minulla oli jokin juttu kesken puhelun tullessa. Siis en huomannut ottaa todesta sitä kutsua. Hänen sairautensa oli jälleen lähtenyt vaivaamaan. Kipua ja särkyä, lääkkeet lopussa. Se puhelu kaikuu korvissani, hänen sanansa..
"Jos et tule, niin mä en kestä. Tule, rakastan sinua, tule tänne? Tai mä en jaksa."
http://www.simopahula.fi