KYLMÄSTI

Minä en nuku vaikka näytänkin nukkuvalta. Olen varuillani ettei kukaan pääse yllättämään. Tämä maailma kun on paha, sairas paikka jossa on kylliksi hulluja jotka haluavat tehdä yleiselle paikalle nukahtaneelle mitä vaan. Havahdun hereille kun eteeni istuva kanssamatkustaja potkaisee jalkaani istuessaan eteeni. Avaan silmäni ja näen minua noin 3 vuotta vanhemman miehen. Alamme juttelemaan, alkaen anteeksipyynnöstä, että tilanne kuluisi ohi nopeammin. Sen keskustelun aluksi kyselen tuolta ventovieraalta tiedon siitä että missä olemme? En ole tarkkaillut matkan kulumista. Hän on tullut junaan Pasilasta, ollut ravintolavaunussa sieltä asti eikä ole Havainnoinut matkan kulumista, mutta Riihimäkeä ei olla vielä ohitettu. Niin hän esitelmöi lähimenneisyytensä tapahtumista.

Mies esittäytyy Mikoksi, hän on sen oloinen ettei siellä baarivaunussa ainakaan kahvia ole juonut. Ikkunasta näen Järvenpään kiitävän ohi. Tuntuu kuin matka olisi kestänyt kauemmin. Toisaalta mietin että olisiko hyvä, jos olisin jo perillä? Ei - hyvä vaan että minulla on aikaa.. Mikon kanssa puhuessani voin hetkeksi unohtaa matkani tarkoituksen. Istumme vaunun keskellä, siinä missä on väliovi jakamassa vaunua kahtia. Siinä mahtuu olemaan kasvokkain. Sininen pikajuna P61, päämääränä Kemijärvi. Pendolino ajaa ohi ja Mikko alkaa vertailemaan junia. Hänen mielestään parasta, mitä VR tarjoaa on juuri Pendolino. Olen toista mieltä. Minä pidän taajama, - ja lähijunia sekä näitä pikajunia kaikkein parempina. Hän ylistää puolestaan Intercityä, kaksikerrosvaunuja ja hän oikein odottaa ensi kesää – silloin junalla pääsee 200km/h. Myönnyn mielipiteeseen, vaikka minusta on perin turhaa päästä minnekään sillä vauhdilla. Ehtii hitaamminkin.

Juna kulkee Jokelan kohdalla, joten on luontevaa ottaa onnettomuudet puheenaiheeksemme. En voi sille mitään että muistan aina ne uutiskuvat täältä. Juuri samanlainen sininen pikajuna suistunut raiteilta. Mikko kertoo, että kyllä tietää miltä junaonnettomuus tuntuu. Hän oli Jyväskylän turmajunassa. Kello on vähän yli puoli kahdeksan illalla. Katson ikkunasta pimeätä talvista maisemaa, jota satunnaiset ohikiitävät ja paikallensa kahlitut lamput sekä vaunusta ulos tulviva valo valottavat. Vieressäni penkillä on iltapäivälehti. Mikko pyytää sitä luettavakseen. Annan sen hänelle ja hän kauhistelee pikkuotsikkoa, jonka mukaan on häviävän pieni mahdollisuus siihen että asteroidi saattaa törmätä maahan, Siitä saamme viritetyksi mukavan lisän iloluonteisen keskusteluumme jonka aloitimme Jokelassa. Maailman tila on huonona – kohta varmaan tulee Kaukoidästä uusi mustasurma ja tappaa meidän kaikki. Sitä alan ventovieraan kanssa pohtimaan. Juttu kääntyy säähän ja sen kautta kasvihuoneilmiöön.

Ihme että tuli lunta näinkin etelään. Viime vuonna ensilumet tuli vasta joulukuun lopussa. Se kasvihuoneilmiöhän tätä suomenkin säätä ohjaa. Golf-virtaus kääntyy väärin, sulattaa pohjoisnavan jäät ja maailman rannikkokaupungit hukkuvat. Tai sitten tulee jääkausi ja murskaa kaiken tasaiseksi suomessa. Ellei sitten ydinsota ole jo sitä ennen tappanut meitä kaikkia. Aivan – olen samaa mieltä hänen kanssaan: Uutisia ei enää viitsi katsoa sen World Trade Centerin jälkeen. Niin viime syyskuussahan siitä tuli vuosi. Ei sitä silloin kun se tapahtui halunnut uskoa todeksi, mutta täytyi sitä suoraa lähetystä uskoa. TV sai silloin vaimoni kyyneliin. Tuhannet ihmiset paniikissa. Turvatoimet Helsingissäkin.. Maailma on paha. Mikon määränpää on Hämeenlinna jonne asti juttelemme. Hän kiittää matkaseurasta ja ojentaa lehteni takaisin. Hyvästelen tuon tekosyyn olla puoli tuntia ajattelematta tilannettani. Katson vielä sen uutisen. Vaikka se pahalta kuulostaa niin ei se minua hetkauta. Ei edes spekuloinnit siitä että mitä Lähi-idässä nyt tapahtuu kun tuli se sodan uhka. USA taas hyökkäämässä Bagdadin. Mikon mielestä siitä tulee kolmas maailmansota. Hän oli siitä varma.

Pikajuna 61 lähtee Hämeenlinnasta. Minua väsyttää mutta onhan tässä koko yö aikaa nukkua junassa. Ei vaihtoja. En ottanut makuupaikkaa, vaikka sitä minulle haluttiin myydä. Näillä muilla pitkänmatkan ihmisillä on tavaraa mukanaan, mutta minä en tarvitse koko omaisuutta. Kaikki mitä kaipaan niin se mahtuu koukussa riippuvan nahkatakkini taskuun. Tämä juna on retkellä pohjoiseen. En tiedä että oliko se oikea päätös haihtua tälle matkalle. Vaikka en sitä näyttänyt niin Helsinki ahdisti - ja kaikki tuleva vastuu. Juna pysähtyy Toijalassa missä loputkin ihmiset poistuvat tästä vaunusta. Tämä on kuulutuksen mukainen 10 minuutin stoppi. Kylmää talvi-ilmaa tulvahtaa vaunuun kun konduktori tulee sisään heiluriovesta tarkistamaan tulleita. Ei kukaan tullut junaan. Kukapa nyt tahtoisikaan seistä odottamassa junaa että pääsisi paikkaan missä on vielä enemmän pakkasta ja pimeänpää kuin täällä? -26c julisti digitaalimittari jonkin tehtaan katolla. Olen yksin tässä osastossa. Siitä hyvilläni kuittaan hymyllä erään asemalaiturilla pakkasessa seisseen tytön katseen kun se katsoi minua. Sitten nuori oksensi. Kellon ollessa 20:18 juna nytkähtää taas liikkeelle. Nojaan ja ummistan silmäni. Nyt on aikaa olla puoliunessa. Junan vauhti kiihtyy ja vastaantulevan junan veturin katto salamoi. Sähkö ei pidä tästä pakkasesta. Salaa toivon että tapahtuisi se rautatieonnettomuus mistä huomisen iltapäivälehdet vetäisivät lööpit. Koko tämän päivä oli päätöksellinen olo. Sellainen rinnasta puristava olo. Olen tottunut siihen viime vuoden aikana. Jotenkin minä tiesin että mitä teen katsellessani viikko sitten tekstitelevision VR:n sivuja. Niitä aikatauluja. Tein suunnitelman.

Helsingin rautatieaseman Tiistai-iltapäivävilinässä sanoin lipputiskillä lipunmyyjälle, hänen sitä ensin kysyttyään, etten ole menopaluun tarpeessa. Pelkkä meno riittää. Hän antoi minulle liput. Itse rahaa hän ei kuitenkaan nähnyt – maksoin pankkikortilla. Hän lopetti palvelutapahtuman toivottamalla minulle "hyvää matkaa". Tullessani ulos asemalta mietin tuota toivotusta. Onko tämä edessäni oleva matka mitenkään 'hyvä'? Katsoin kaupunkia haikeana. Kaikki nämä rakennukset ja raitiovaunut sekä patsaat - niin rakkaita sekä muistutuksia omasta elämästäni. Viimeinen lähtö Helsingistä? Hetken aikaa minusta tuntui oikealta lähteä kotikaupungistani ehkä palaamatta. Samalla tein suunnitelmaa. Lähtisin illalla salaa, sanoisin vaimolleni että lähden kauppaan. Jotenkin on alkanut tuntumaan siltä että se on sama mitä sanon ja teen. Ei mitään vaikutusta - yhtä hyvin voisin puhua seinille. Se meidän elämä on ollut sellaista viime kesästä asti. Sairasta farssia. Voisin tietenkin vain jättää hänet, ellei hän sattuisi olemaan raskaana. Ja minä töissä hänen isänsä kaupassa. Ostin junalipunkin salaa Heidiltä.

Kävelin asemalta asunnolle missä hän jo minua odotti. Me Heidin kanssa siis olemme naimisissa. Tänään olisi ollut ensimmäinen hääpäivä, muttemme sitä juhli. Miksi juhlia - vaikka nainen niin tahtoisi? Meille syntyy lapsi kahden kuukauden päästä. Minun pitäisi olla niin pirun onnellinen kaikesta siitä mutten silti ole. Tunsin olevani ansassa. Minulla on hyvä työpaikka, hyvät ystävä- ja kaveripiirit sekä avioliitto. Hyvä elämä, jonka jätin. Jo ennen kun Heidi ei edes kuului kuvioihini, niin minä olin tällainen pessimisti joka ei tulevaisuudesta pahemmin perusta. Olin kuitenkin onnistunut tekemään elämästäni siedettävää vaikka teini-iässä se kuoleminen tuntuikin siltä ainoalta ja hyvältä vaihtoehdolta. Helsingissä on nekin muistot.

Poistuin vartti ennen seitsemän uutisia kauppareissulle. Lupasin tuoda suodatinpusseja. Heidi vain katsoi televisiosta Mustan Pörssin mainosta siitä, että kuinka edullisia pesukoneita sieltä saa. Heidi ei edes huikannut perääni etten menisi. Että hän olisi jotenkin ymmärtänyt minun lähtevän lopullisesti. Jos Heidi olisi sanonut, että hänelle tulisi liian kova ikävä. Mitä se sitten tarkoittaakin – se ”liian kova” ikävä. Minä olen aina pitänyt sitä tunnetta kaipauksena, en ”ikävänä”. Mutta se olisi ollut niin mukavaa kuulla. Sentään jokin merkki kadonneesta rakkaudesta. Tai jos olisin kertonut aikeistani, niin olisiko hän vain toivottanut hyvää matkaa ja vielä ilmoittanut, ettei takaisin ei tarvitsisi tulla. En kuitenkaan palannut pieneen asuntoomme ottamaan asiasta selkoa, en edes käynyt siinä kaupassa. Minulla oli aikaa kävellä asemalle ja tunkea itseni lähijuniin pyrkivien läpi pikajunaan ylläni vain nahkatakki, mustat farkut ja musta villapaita. En käyttänyt pipoa vaikka pakkasta olikin -18c. En koskaan ole käyttänyt 16 ikävuoden jälkeen sitä päähinettä. Kantamusten puutetta ei ihmetelty vaikka lipussani lukikin Kemijärvi. Eikös, ainakin minun mielestäni, silloin pitäisi ainakin kysyä jotakin?

Havahdun ajatuksistani - olemme Tampereella ja Kello on 21:34, ulkona pimeää sekä kylmää. Kaupunki - mitä vaunun ikkunasta näen - on hiljainen. Hallaa oli näkemässäni digitaalisessa mittarissa jossain ennen asemaa -25c. Pisteet VR:lle siitä että vaunussa on turhankin lämmintä. Tämä juna seisoo tässä tunnin. Ei kukaan tullut Hämeenlinnastakaan mukaan. Mietin, onkohan se jonkin sortin enne kun koko junassa ei näy paljoa ihmisiä. Onko jokin media nähnyt tulevaisuuteen ja kaikki tietävät tulevasta onnettomuudesta, mutta kukaan ei ole viitsinyt kertoa minulle? Vai johtuuko se ennätyspakkasista ja keskellä viikkoa olevasta päivästä? Kaivan itselleni mukavan sopen istuimesta ja pian olen unen ja toden välimailla. Nukahdan ja sijaitsen paikassa jossa kaikki on hyvin.

On Kesä. Me Heidin kanssa ollaan saatu se lapsi, eikä minusta tunnu mitenkään siltä etten jaksaisi ottaa vastuuta kaikesta tarpeellisesta. Heidi osasi huolehtia minusta ja pysäytti kauppaan lähtemisen. Tunnustin hänelle että hyvä että pysäytti sillä sen jälkeen hän ei olisi minua enää nähnyt. Rakkautemme kukoistaa, olemme muuttaneet isompaan asuntoon. Kannamme muuttolaatikoita, tuomme television sisään sekä pinnasängyn. Minun on hyvä olla Heidin kanssa. Me suutelemme. Olemme saaneet muuttolastin sisään. Käymme ruokakaupassa. ostamme muroja ja maitoa. Tulee yö ja kuuntelen lapseni hengitystä. Juuri kuin nukahdan unessani niin Heidi hätääntyneenä herättää minua. Lapsi ei hengitä. Hyppään ylös sängystä kehdon viereen löytääkseni sinisen vauvan. Kuulen askelia ja heilurioven ääntä. Avaan silmäni. Edessäni on liikkuva hahmo. Vaunuun on tullut tummatukkainen nainen jonka kassista pilkottaa tämän Päiviset iltasanomat. Hän asettuu eteeni istumaan, vaikka koko osasto olisi vapaa. Kaiketi 29 vuotias olemukseni kiinnostaa. Tai sitten hänen paikkalippunsa vain sattuu osumaan siihen.

Tuo tulia järjestelee matkalaukkunsa hattuhyllylle, istuu alas ja muutaman hetken päästä vaunujono nytkähtää kuulutuksen saattelemana eteenpäin. Katson talvista kaupunkia jota keltaiset valot valaisevat. Pian Tampereen kaupungillinen arkkitehtuuri muuttuu pimeäksi maalaismaisemaksi. Olen rentona istuimella. Katselen naisen heijastusta ikkunasta, vaunun valon valaisemaa ohikiitävää lumikinosta radan varressa ja omaa heijastustani. Näkyykö minusta päällepäin se miksi olen nyt tässä junassa? Katsahdan rannekelloani - 22:42. Nojaan istuimeen ja tunnen väsymyksen aallon. Olen nukahtamaisillani kun naisen matkapuhelin soi. Kuuntelen salaa välittämättä kuulemastani.

"Kaisa.. Täh! Sä!.. En todellakaan.. Usko jo etten tule takasin! Mehän sovittiin, ettet enää soita!"

Mielenkiintoni herää ja koetan kuunnella mitä luurista kuuluu. Erotan jonkun – ehkä miehen - itkuisen äänen joka selittää jotain. Kännykän äänenvoimakkuus on jostakin syystä täysillä. Nainen käskee häntä lopettamaan.

"Älä soita mulle enää koskaan! Äläkä yhtään uhkaile.. Ei susta kuitenkaan ole miestä siihen.."

Tässä vaiheessa matkapuhelimesta kuuluu aivan selvä laukaus ja tälli kun vastapelurin kännykkäkin saa osansa panoksesta. Raotan silmiäni ja näen naisen ilmeen. Hän itkee katsoen tyhjään. Yhteys ilmeisesti katkennut, mutta silti Nokia on yhä korvalla. Kaisa, minkä arvelin olevan naisen nimi koska sillä nimellä oli vastannut soittoon, huomaa katseeni ja alkaa puhumaan.

"Se teki sen.."

Minkä jälkeen hän itkee. Kaiketi on järkyttynyt. Yksi loistelamppu aloittaa taas vilkkumisen. En voi välttyä keskustelusta. Kysyn mitä ja saan kuulla että itsemurha tapahtui juuri. Kaisan avomies on lopettanut kaiken. Minun käy ensiksi tuota naista sääliksi, joten tarjouduin kustantamaan kahvit tai jotain ravintolavaunussa. Hän kieltäytyy kiittäen tarjouksesta.

”Tämä oli odotettavissa. Kaikki miehet menevät sekaisin kun alkavat seurustelemaan mun kanssa. Minulla on sellainen vaikutus niihin.”

Huomaan joutuneeni keskusteluun jota en voi keskeyttää tai oikeammin en tahdo. Jotenkin tämä tilanne on mielenkiintoinen. Ei sitä tapaa ventovieraiden kanssa aloittaa syvällistä neuvottelua. Kai se johtuu siitä että olemme yksin tässä vaunuosastossa ja junan äänet, kellonaika sekä tuo välkkymään alkanut loisteputki katossa antavat tilanteelle ominaisleimansa, unohtamatta sitä että kuinka puhelu päättyi. Lakkaan säälimästä Kaisaa, koska huomaan hänessä jotain tuttua – palan itseäni. Naisen mielestä kaikki on hänen syytään. Mielenkiinnosta kysyin häneltä, että miksi niin? Nainen alkaa selittämään elämäntarinaansa. Hän on elänyt sekavaa elämää. En yhtään ihmettele miksi ne tyypit on menneet sekaisin tapaillessaan Kaisaa – mielestäni hän on käyttänyt heitä hyväksi. Aivan kuin olen minäkin käyttänyt minulle läheisiä ihmisiä. Käyttänyt ja manipuloinut. Runnonut itseni läpi lähes kaikesta. Koulusta, ammattiopistosta ja jatkoin vielä sitä viime aikoihin asti.

Selonteon jälkeen hän kysyy minulta minne olen matkalla ja mitä tehnyt. Vastaan jättäneeni tänään raskaana olevan vaimoni ja että olen matkalla pohjoiseen, jos siellä löytyisi autuus minulle. Kaisan kysyessä että miksi jätin hänet - vastaan huvittuneena siitä tilanteesta. Tämä tuntematon ihminen on ensimmäinen jolle kerron jättäneeni vaimoni.

"Tuntu vaan että nyt olisi aika tehdä se mitä on aina tahtonut. En minä jaksa olla minkään ipanan isi. Heidi, minun rakas vaimo, on tuntunut riippakiveltä. Parempi minun on olla ilman sitä."

Kaisa näyttää ymmärtävän vaikka itse nainen onkin. Hän katsoo kättäni ja kysyy sitten, että miksi minulla on yhä sormus. Otan sen pois sormestani, nousen ylös ja avaan junan ikkunan siksi ajaksi että heitän sen rautakimpaleen ulos. Suljen ikkunan ja istun.

"Se unohtui, mutta kiitti että muistutit."

Kaisa katsoo minua pitkään ja kysyy sitten että kuinka voin olla niin kylmä? Vastaan että en ole mikään sankari tai mikään julma mieleltäni. itse asiassa Tämä sattuu niin hitosti.

"Kuten näet - minulla ei ole matkatavaroitakaan"

"Ai sulle tämä siis on viimeinen matka? Siis ikinä.. Tarkoitan, ettet aio palata?"

Vastaan etten vielä tiedä - pohdin vielä asioita. Minua jotenkin miellyttää Kaisan kysymys. Oikein muotoiltu. Juna pysähtyy Parkanossa. Vilkaisen rannekelloani 23:15. Minulla on menolippu Kemijärvelle asti. On siis aikaa miettiä. Tunnen palan kurkussa toisen kerran tänään.

”Entäs elämä?”

Kaisa katsoo minua suoraan silmiin. Hän osui kysymyksellään oikeaan. Entäs elämä?

”Kai mä voin kertoa elämänkertani sulle, kerta säkin sen teit. Niin mulla oli nuorena vaikeaa kestää elämää. Kaikki tämä paha alkoi kun olin 14v. isä kuoli ja äiti alkoi juomaan. Minulla ei ole sisaruksia. Oli vain mä ja känninen äiti. Kerran se löi mua. Mä kehitin selviytymiskeinon. Mä aloin kanssa runnomaan itseäni läpi ja käyttämään ihmisiä hyväkseni saadakseni edes vähän onnistumisen tunnetta ja arvostusta kaverijengissä. Samalla mä koko ajan kuolin sisältä. Mäkin meinasin tappaa itseni ampumalla.

Kaisa tietää mitä tarkoitan. Hän näyttää ranteitaan. Niissä on jäljet nuoruuden vaikeudesta. Katsomme toisiamme silmiin ja hymyilemme – oikeastaan alamme nauraa. On se vain niin synkän hauskaa tämä elämä. Keskiyö saapuu ja juna jatkaa pakkasessa matkaansa. Kaisan kanssa vielä käymme tummaa vuoropuhelua elämästä ja kuolemasta. Kaisa on menossa Ouluun vanhempiensa luokse. Hän kertoo että elämä on nyt niin vaikeata, että on hyvä mennä kotiin. Äiti odottaa Kaisaa Oulussa. Juna on siellä kello 4:44.

”Mä en tiedä itsestäni.. Pekka on kuollut, joten mulla ei ole mitään syytä mennä Tampereelle takaisin.. Niin se Pekka on.. oli mun mies”

Kaisa ei enää kestä asian peittelyä. Hän alkaa itkemään. Tunnen tarvetta siirtyä hänen viereensä ja tarjota olkapäätä, jota vasten itkeä. En tee sitä, täällä kaikki ovat omillaan. Se ääni Kaisan puhelimesta.. Olen takaisin vuodessa 1993, Helsingissä. Kerrostalon kellarissa Tehtaankadulla. Yöllä. Minulla on revolveri, olen ottanut sen isän jäämistöstä. Rikkinäisestä ikkunasta kuuluu liikenteen ja kaupungin äänet. Iloista ja kännistä juhlimista. Katson asetta. Olen kova jätkä, läpimätä sisältä. Asetan piipun otsaani vasten. Ovi aukeaa ja valot sytytetään. Tulia on Kristiina ja hän pyytää minua laittamaan aseen pois. Hän kertoo rakastavansa minua. Pyssy putoaa minun mukanani. Kristiina tulee ja halaa minua. Itken. Tunnen vielä kylmän metallin otsaani vasten. Tuijotan ulos – siellä on yhtä pimeää kuin silloin.

”Oletko kunnossa?”

Kaisa kysyy. Olen ollut hiljaa pitkään. Vastaan että tuli vain huonot muistot mieleen siitä Pekasta. Nainen ymmärtää mitä mä ajattelin.

”Kyllä se minuakin toisinaan hyytää – se muisto näistä mun ranteista.”

Asunnossa, missä hän oli asunut Tampereella, on nyt kuollut mies. Kaikki mihin hän oli uskonut oli kaatunut mustasukkaisuuteen. Näin Kaisa tyhjentävästi kertoo minulle lisää elämästään. Luen rivien välistä hänen kyllästymisensä elämään. Sitten on minun vuoroni puolustaa tätä matkaa.

En tiedä vieläkään mitä sanoisin. Minä vain jätin raskaana olevan. Nyt se on jo taatusti ihmetellyt minne jäin – tai sitten ei. Kyllä puhelimeni saisi viestejä jos se olisi päällä ja mukana. Vastaan edelleen etten tiedä.

”Tuntui vaan että piti lähteä. Tämä on niin vaikeata selvittää. Elämä vain on ollut minulle huono. Ymmärrät varmaan tunteen? Siis kun mikään ei tunnu miltään tai sitten tuntuu liiankin kanssa?”

Pohdintani keskeyttää Kuulutus - Seinäjoki, viiden minuutin pysähdys. Kello on viisi minuuttia yli puolenyön. Pienen hiljaisuuden jälkeen lisään että onhan minulla tässä 9 tuntia aikaa miettiä mitä lopulta teen. Nainen ei osaa vastata muuta - kuin että kyllä ymmärtää mitä tarkoitan. Hän on nukahtamaisillaan, joten lopetamme juttelun. Toivotan hänelle hyvät yöt ja lupaan herättää ennen Oulua. Kaisalla on ollut raskas päivä kun heti nukahtaa. Juna lähtee ajallaan taas halkaisemaan pakkasta jota on jo -27c. Kiva kun on näitä digitaalisia mittareita rakennuksien seinissä. Tuttu konduktori käy katsastamassa vaunun. Valo katossa jatkaa välkkymistään. Mietin että olenko tosissani lähdössä pois? Vielä olisi mahdollista palata takaisin ja jatkaa elämää. Huomaan jälleen sen hätäjarrukahvan. Kiskaisu niin ainakin tulisi stoppi tälle matkalle. Toisaalta minun ei edes tee mieli vetää sitä kahvaa. Heidi ottaisi ehkä minun vastaan halauksella ja kaikki olisi taas hyvin. Eläisimme onnellisina päivästä päivään, lapsi syntyisi ja kasvaisi esikouluikään. Heidi suutelee minua herätykseksi. Huoneessa on kirkasta, on Paulin, poikani, eka koulupäivä. En muistanutkaan, että kuinka kaunista meidän asunnossamme on. Pauli ei malta syödä aamupalaa – hän tahtoo kouluun. Kaikki on jännittävää. Olemme kadulla, Helsinki on kaunis, värit kirkkaat. Myös liikennevaloissa. Punainen, Heidi huutaa jotain ja seuraavaksi kuulen jarrujen kirskuntaa. He ovat suojatien keskellä, minä jäin sitomaan jalkakäytävälle kengännauhoja. Katson tielle ja ehdin näkemään onnettomuuden. Liikennevalo piippaa tekstiviestiä. Se kuuluu Kaisan laukusta, mutta hän ei herää.

Katson ulos ikkunasta vaunun valon heijastusta lumessa. Silloin tällöin näen jonkun kodin loisteet. Mietin hiljaa mielessäni että moniko näillä seuduin on itsensä tappanut. Kuinka monta minunlaistani tämä rautatie on kuljettanut? Minkälaiset ovat heidän elämänsä jotka tämän junalinjan metsään raivasivat? Huomaan kysyväni itseltäni liian paljon turhaa vaikka en edelleenkään tiedä vastausta siihen tärkeimpään että mitä 9 tunnin päästä kuin saavun perille? Vilkaisen taas kelloani joka näyttää 1:13. Juna on pysähdellyt kaksi kertaa Seinäjoelta lähdön jälkeen. Mutta kukaan ei ole tullut kyytiin, ei ainakaan tähän vaunuun. Se sama valo katossa välkkyy edelleen - joskin nyt harvemmin. Kaisa nukkuu rauhallisesti vaikka muutama tunti sitten kuulikin laukauksen kännykästään. Hän on Ihan soman näköinen nainen. Tunnen huonoa omaatuntoa tästä kaikesta - minun oikea paikkani taitaisi olla nyt kiskoilla kymmenen metriä veturista.

Olen melkein unessa kuin kuulen kovan rysähdyksen. Koko vaunu hypähtää ja olemme hetken painottomassa tilassa. Ulkona näkyy tämän junan palava veturi. Kaikki muuttuu kuin hidastetuksi filmiksi. Kaikki mitä tapahtuu niin se kestää minuutteja - aivojeni ajantaju on vääristynyt. Ikkunan läpi syöksyy metalliesine joka murskaa Kaisalta pään. Saan itsekin osani kun se kimpoaa ja murskaa vasemman kämmeneni verimössöksi. Seuraavaksi vaunu repeää kahtia ja putoan penkiltä lattiaan syntyneeseen aukkoon missä näkyy ratapölkkyjen vilinä ja kipinäsuihku. Liike näpsäisee minulta jalan irti. huudan tuskasta ja sitten vaunu kaatuu, katto repeää jolloin tuli pääsee sisään. Vaunun metallit alkavat sulaa päälleni. Sitten kaikki pysähtyy. Tuli ei leimua eikä polta. Vain se rikkinäinen loistevalo vilkkuu irtileikatussa katossa. Sähkönsininen valtava valo valaisee maiseman ja näen etsintäpartion tulevan etsimään minua. Yritän huutaa saamatta muuta kuin verta suustani ulos. Joku tönäisee minua - avaan silmäni.

Kokkola, valkoista sinisellä pohjalla. Kyltti hohtaa turvallista valoaan pylväässä. Vilkaisen kelloani: 02:19. Kaisa on hereillä ja kysyy että mitä huusin äsken. Vastaan että taisin nähdä painajaista.

"Aika kylmää ulkona.. tuossa mittarissa oli -30c"

Kaisa toteaa. Puhumme säästä vähän aikaa. Mitenkähän jäät kestävät ihmisten painon kun ne ei ehtineet kunnolla jäätyä? Vaunuun ei edelleenkään ole tullut ketään. ihmettelen sitä ääneen ja nainen on samaa mieltä että jotain outoa tässä kyllä on. Sivutamme asian laittaen sen pakkasen syyksi. Kaisa kyllä sanoo että kyllä joku aina Kokkolasta tähän yöjunaan tulee. Tällä kas kun on menty monta kertaa. Kysyn huvittuneena jostain asiasta että onko minunlaisiani tyyppejä näkynyt ilman matkatavaroita? Kuulemma aina silloin tällöin. Tämä juna on suosittu tapa matkustaa pois – kuka minnekin.

”Sulle muuten tais äsken tulla viesti.”

”Joo.. mä luin sen. Se oli Tampereelta. Mun elämä siellä on ohi, asunto oli Pekan ja nyt sen suku tahtoo, että mä muutan pois.”

”Onhan sulla Oulussa kai koti?”

”Joo, äiti ja sekin on sairastellut.. Mulla ei ole ketään muuta.”

”Pitäisikö mun sanoa sulle, että kyllä sä selviät, jos hän kuolee?”

”Ei, mutta kiitos silti. Kyllähän sen tietää, että kaikki täältä lähtee joskus pois.. Sinä vain aikaisemmin.”

Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Juna kulkee eteenpäin. On rauhallista. Kaisa nukahtaa taas. Mutta en saa unta. Äskeinen painajainen on elävänä mielessä. En edelleenkään ole päättänyt mitä teen kuin juna on ehtinyt perille. Siellä on kaamosta, joten siellä ei kai aurinkoa näe. Mieleni kirkastuu ja tunnen minne olen menossa. Siellä perillä on joki. Suomen pisin. Ja on kylmää. Ei siinä käy kuin muutama tuskallinen minuutti ja sitten ei enää mitään. Hymyilen tuolle välkkyvälle loistelampulle. Se vilkkuu hivenen eritavalla kuin aloittaessaan tuikkimistaan. Aivan kun se olisi samaa mieltä kanssani kaiken turhuudesta. Juna nytkähtää taas liikkeelle. Veturin on pakko hyytävissä olosuhteissa taas jaksaa vetää liikkeelle monta tonnia rautaa. Lumessa näkyy sinistä valoa kun veturi ottaa virtaa. Niin nuo sähköjohdot.. Niistäkin se henki lähtisi muttei se ole minun tapani mennä. Joskus listasin ne tavat, joilla olisi mukava mennä pois. Ykkösenä oli katoaminen.

Että mua väsyttää.. Olen siirtymässä taas unimaailmaan kuin heiluriovi käy. Tulija istuu viereeni sekä kutsuu minua nimeltä. Avaan silmäni ja näen Heidin. Hänellä on vastasyntynyt vauva sylissään. Vauva kysyy miksi jätin heidät. En osaa vastata tai saa suutani auki. Heidi johtaa kädellään minua katsomaan viereisiin penkkeihin. Näen itseni ja Kaisan aiemmin tänä yönä. Kuulen itseni sanovan

"Tuntu vaan että nyt olisi aika tehdä se mitä on aina tahtonut. En minä jaksa olla minkään ipanan isi. Heidi, minun 'rakas' vaimo, on tuntunut riippakiveltä. Parempi minun on olla ilman sitä."

Hahmot jähmettyvät tuon jälkeen. Vauva alkaa itkemään ja Heidi ikääntyy silmissä. Hänen katseensa on täynnä vihaa. Piltti hänen sylissään mätänee ja valuu paloina lattialle. Kaikki vaunun loistelamput ryhtyvät välkkymään sydämeni sykkeen mukana - tahdissa. Käännän kasvoni ikkunaan, josta kuin televisiosta tulee ohjelmaa hautajaisistani. Perheeni itkee. Kuulen takarivin akkojen päivittelevän miten se nyt meni tappamaan itsensä. Kuulen heidän puhuvan abortista ja siitä miten Heidikin surmasi itsensä pian sen jälkeen. Vaimoni on luurankona vieressäni. Katsahdan Kaisaan. Siinä hän on - pää sylissään. Säpsähdän hereille. Kunpa saisin tänä yönä nukuttua ilman näitä painajaisia. Joskus sitä kyllä rakastin Heidiä. Se oli alkuaikoina. Helsinki oli kaunis kaupunki ja ilma raikasta. Sitten Heidi petti minua toisen kanssa. Se oli kuin jostain helvetin saippuasta. Toukokuu 2002, aurinkoista ja lämmintä. 3T ratikka. Mä vaan satuin näkemään heidät ratikan ikkunasta. Vaunu pysähtyi keräämään pysäkiltä lisää ihmisiä. Näin yllätyksekseni Heidin, hänen piti olla sinä päivänä käymässä Tikkurilassa kaverinsa luona. Ajattelin josko hän pääsisi vaikka kahville. Pitäisimme mukavan iltapäivän ihan kahdestaan. Olin juuri koputtamassa ikkunaan kun näin tarkemmin. Heidi suuteli jotain muuta miestä. Heidi näki katseeni lasin läpi, muttei lopettanut. He suutelivat silmieni alla. Ratikka lähti eteenpäin. Helvetti kun sinä hetkenä tunsin, kuinka jokin hajosi minussa. Kun saavuin asunnollemme, Heidi oli keittiön pöydän ääressä ja itki. Hän tietää, että mä en voi sanoa pahasti kun hän itkee. Se on sitä minun hyvyyttäni. Annoin anteeksi – ainakin silloin tarkoitin sitä. Nykyään me olemme niin kuin ’unohtaneet’ koko asian. Se on Tabu, siitä ei saa puhua. Ehkä meidän olisi pitänyt..

Juna seisoo. Kelloni näyttää 3:27. Olemme Ylivieskassa. Kaisa nukkuu yhä ja ulkona on pimeyttä. Näen jostain lämpötilalukeman -29c. Mietin äskeistä untani. Kertoiko se jotain tulevaisuudesta? Entä jos Heidi todellakin tappaa itsensä mun takia? Pelästyn päätöstäni jonka mukaan Heidin asiat eivät enää minulle kuulu. Hyvään työpaikkaanikaan K-lähikaupan lihamestariksi en palaa. Koskisen rouva saa tyytyä toisen pakkaamiin lihoihin. Sen kulman R-kioskin Liisakin saa olla ilman sitä hauskaa sananvaihtoa kanssani. En käytä enää 3T-ratikkaakaan. Joku onnellinen saa istumapaikkani. Johtuuko se väsymyksestä tai ikävästä mutta tunnen kyyneleen poskellani. Mieleeni tuli kaunis muisto Senaatintorilta. Olemme Heidin kanssa tuomiokirkon portailla, me suutelemme. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, lokit kirkuvat kaupungin yllä. Minulla on asiaa Heidille. Minä olen muuttamassa viimein Keravalta Helsinkiin. Opiskeluni ovat loppusuoralla ja työharjoittelupaikasta olen saamassa vakituisen työpaikan. Heidi riemastuu – tästä olemme puhuneet jo pitkään. Kun minä muutan, niin Heidikin muuttaa. Asumaan kanssani ja sitten kihloihin. Elämä hymyilee. Oikeastaan ihan hyvä elämä minulla siellä Helsingissä on. Ei ole vielä liian myöhäistä palata. Ei, en saa murtua nyt. Minun pitää viedä tämä suunnitelmani päätökseen, muuten alkaisin vihata pitemmän ajan päälle itseäni. Mieleni täyttää sanat 'olihan nämä ihan hyvät 29 vuotta' Enempää ei tule. Kukaan ei elä enempää, paitsi ehkä ne muutamat harvat jotka selviävät siitä asteroidista, sikäli kuitenkin jos sitä nyt sattuu tulemaan. Joka vuosihan sellaisesta puhutaan. Satu pojasta ja sudesta. Huomaan ettei se minua pelota, vaikka tuho tulisi. Se jaksaa hymyilyttää – maailmanloppu on tulossa tulevaisuudessa, mutta minua se ei huolestuta. Heidi.. Minä tapasin hänet ensi kerran junassa. Hän tuli Tikkurilasta H-junan kyytiin. Junassa oli täyttä ja hänellä kantamuksia. Tarjosin hänelle paikkaani. Hän kiitti ja aloimme juttelemaan. Ihmisiä purkautui ulos Pasilassa, jolloin sain istumapaikan hänen edestään. Esittäydyimme viimein ja nauroimme sitä. Tässähän ollaan jo melkein kuin vanhoja tuttuja, vaikka ei tiedetä edes toistemme nimiä. Rakkaus oli syntynyt junan saapuessa Helsinkiin. Lähijuna – hyvä tapa.

Kello tulee 4:00 joten tuuppaan Kaisaa ettei hän nuku Oulun ohi. Vaikka juna pysähtyykin siellä melkein puoli tuntia, niin on helppoa nukkua sen yli kyllin väsyneenä. Kummallista että olen matkannut läpi suomen näkemättä sitä. Kaisa herää ja kysyy kellonaikaa. Vastaan mitä se on. Hän katsoo minua ja kysyy että olenko jo päättänyt, että mitä teen sitten perillä. Vastaan myöntävästi. Minä hukkaan itseni jokeen. Jossei se ole liian jäässä tässä ilmastossa. Jos on niin sitten käyn makaamaan johonkin ojaan ja odotan sekavuutta. Kaisasta se on ikävää että olen menossa pois. Täydentää kuitenkin, että se on täysin minun oma asiani.

”Entä sinä? Mitä olet ajatellut tehdä tästä lähtien?”

Nainen huokaisee ja kertoo olevansa kahden vaiheilla. Tampereelle hän ei palaa – siellä on Pekan suku ja se on varma, että he syyllistäisivät Kaisaa itsemurhasta. Oulussa taas on vanhat kaverit ja vanhemmat. Isänsä kanssa Kaisa ei ole koskaan voinut puhua. Se olisi tahtonut pojan, mutta sai tytön. Pahoittelen tapahtunutta ja se saa Kaisan hymyilemään. Hän katsoo aikataulukirjaa Ruukin kohdalla ja lausahtaa huvittuneena

"Tiesitkös että jostain tästä on Helsinkiin matkaa tasan 666 kilometriä?"

Ilahduttaahan se minuakin. Sentään kysymyksessä on paholaisen numero. Alamme vielä keskustelemaan elämänjälkeisestä elämästä. Teen uskomukseni selviksi. Aion viimeiseksi vielä rukoilla anteeksiantoa. Uskon Jumalaan omalla tavallani. Anteeksi etten kestänyt enää. Kuulutus pilaa herkän hetken. Olemme Oulussa ja Kaisa alkaa tekemään lähtöä. Nyt kello on sen 4:44. Hän vielä katsoo minua silmiin ja sanoo:

"Oli mukava tutustua sinuun vielä kun se oli mahdollista."

Kiitän ja toivotan menestystä. Ennen lähtöään hän vielä vannoo ettei kerro minun tapaamisestaan mitään jos tästä minun matkastani joskus tulee lööppi lehtiin tai sitten joku tutkinta – kadonneista ihmisistähän sellainen tehdään. Kiitän häntä huomaavaisuudesta.

"Kyllä sä voit musta kertoa sillä kyllä tieto tästä matkasta löytyy VR:n tietokannoista sekä kotiin tulevasta tiliotteestani."

Hän hymyilee ja vihjaisee että voipi tulla tässä joskus perässäni. Elämä on sellaista nyt. Sovimme treffit taivaaseen. jään vaunuun yksin. Näen ikkunasta äidin ja tyttären jälleennäkemisen. He halaavat, Kaisa vilkuttaa minulle jäähyväisiksi ja vastaan eleeseen heiluttamalla kättäni ikkunan edessä.

Asemalaituri on melkein yksin noiden kahden mentyä. Vain muutama tyyppi uhmaa pakkasta. Rovaniemelle ja Kemiin menijöitä. Kai sinnekin jonkun täytyy mennä. Huomaan ajattelevani taas Helsinkiä. Siellä heräävää vaimoani, sitä mitä hän tänään tekee ja mitä ajattelee. Itkeekö hän vaiko on vain tyytyväinen, että pääsi minusta eroon? En kertonut olevani lähdössä - en antanut mitään merkkiä. Hän jäi siihen uskoon että palaan suodatinpussien kanssa. Minä vain lähdin. Mietin myös Kaisaa. Tuntemattoman kanssa oli mukava matkata. Hän ymmärsi tämän tuskan joka ei satu. Katson heräävää Oulua. Taloihin syttyy valoja. Ihmiset heräävät ja siunailevat ulkolämpömittareitaan. -33c Taitaa olla liikaa useammalle. Muttei minulle. Toiset pitävät lämpimästä ja auringosta - minä pakkasesta ja kuusta.

Vaunuun astuu uusi matkustaja. Minua nuorempi mies Adidas-reppunsa kanssa. Hän asettuu pari istuinriviä taakse. Toppatakkinsa laittaa naulaan ja käy istumaan. Muutaman hetken päästä kuulen ohutta diskanttia merkitsi täysillä huutavista korvalappustereoista. Hän on urheilullisen näköinen. Varmaan pelaa jotain harrastuksenaan. Ehkä Jääkiekkoa. Toivon hänelle onnettomuutta, jossa halvaantuisi eikä sitten sen pojan unelmista tulisi mitään. Ajatus hymyilyttää. Toisinaan toivon nähdessäni menestyviä tyyppejä, että heidän elämänsä menisi pilalle. Se on vain sitä minulle niin tyypillistä kivun tavoittelua. Junaan tulee vähän ajan päästä enemmän ihmisiä, muttei tähän osastoon tule kuin jonkun mummo joka hakeutuu eteeni istumaan taas istumapaikkanumeron perusteella. Vanhus sattuu potkaisemaan jalkaani ja pyytää sitä anteeksi. Sanon ettei se mitään. Heitän vielä että.

"Minun kai pitäisi asettaa se jonnekin muualle ennen kuin kaikki sitä potkivat, siinä nimittäin on istunut kolme ihmistä ennen sinua."

Vanhus vastaa sillä tuon ikäpolven ihmisille ominaisella tavalla vähättelemällä. Hän asettuu paikoilleen ja kysyy minulta että koska tämä on Rovaniemellä? Arvioin heti että mummo on vielä uninen, jotenkin dementoitunut tai lääkkeiden vaikutuksen alainen joten hän ei ole varmaan ajan tasalla eikä huomannut katsoa vaunun kyljestä määränpäätä. Joten voin olla paskiainen ensimmäisen ja viimeisen kerran tänään. Väitän että tämä on menossa Helsinkiin. Nainen äimistyy ja kysyy että eikö tämä menekään pohjoiseen. Vastaan kovalla äänenpainolla

"No kun ei mee. Täytyshän nyt tohon ikään mennessä tietää minne menee. Sun pitää mennä toiselle raiteelle. Pidä kiirettä - tää juna lähtee ihan kohta"

Minä en jaksa olla enää kohtelias. Olen ollut sitä jo niin kauan ja tällä matkalla voisi tässä vaiheessa jo hankkia vihamiehiä. Kello näyttää aseman seinässä näyttää lähtöhetkeä 5:02. Onnistuin karkottamaan ikääntyneen naisen junasta. Se vanhus juoksee laiturilla, liukastuu jäähän ja kaatuu pahannäköisesti - lyö päänsä. Juna nytkähtää liikkeelle. Mummo ei pääse ylös. Se jää siihen makaamaa keskelle asemalaituria pakkaseen. Kukaan ei havaitse onnettomuutta. Hetken aikaa kaduttaa. Entä jos se tosiaan kuolee siihen? Pitäisikö tehdä jotain? Mutta sitten naurahdan ajatukseni mielettömyyttä suhteessa omaan matkaani. Miksi olisin kenestäkään huolissani? Jos en osaa olla itsestänikään, niin miksi tosiaan kenestäkään muusta? Vähän aikaa olen hyvilläni ajatuksesta ja sitten muistan Heidin – hymy hyytyy pois. Ulkona on pimeää sekä kalseaa. Lämpötilan taas näen ohimennen noista jo perin rakkaista Digitaleista: -24c. Ja se on kylmää. Katossa oleva loisteputki alkaa taas vilkkumaan. Että väsyttää.. No sen siitä saa, kun ei nuku 24 tuntiin. Konduktori tulee tarkistamaan lippuni. Kuulemma se on vakiotoimenpide tässä junassa. Hän sanoo että on vielä 3 tuntia ennen Kemijärveä. Kiitän tiedosta.

Katsoin pimeyttä jota ikkunasta näkyy. Siellä ei ole mitään kiinnostavaa. Lattialta löydän Kaisalta pudonneen aikataulun. Otan sen lattialta ja alan selailemaan sitä. Etsin oikean aikataulun. Pikajuna Helsinki - Kemijärvi P61 Maanantaista sunnuntaihin. Siinä ovat ne kilometrimäärät. Kemijärvelle on 983 kilometriä. Katson sitä lukua ja mieleeni tulee yksinäinen ajatus siitä että kummallista miten tämä arkinen aikataulukirja saattaa tuntua niin lopulliselta testamentilta. Jokainen paikkakunta on merkitty omalla ajallaan. Kaikille junille on merkitty selväksi, että miten kauan kukin niistä saa seisahtua kullakin paikkakunnalla. Tämä aikakäsitysten jauhaminen saa minut tuntemaan itseni surulliseksi sillä tunnen miten aikani alkaa olla täysi. Katson lompakostani vaimoni kuvaa. On hän kyllä kaunis. Minulla kävi hyvä tuuri kun hänet löysin vierelleni. Onneksi silloin Keravalla myöhästyin siitä ensimmäisestä junasta Helsinkiin. Kaikki mitä aina tahdoin on saavutettu. Avaan vielä kerran sen ikkunan – tällä kertaa ulos lentää kuva Heidistä. Se kirpaisee, mutta se oli tehtävä. Hänen kuvansa voisi antaa minulle ajatuksen kotiinpaluusta. Matkaa on vielä kolme tuntia. Hitto – minua todellakin väsyttää..

Kuulen huutoja sekä lapsen itkua. Ne tulee ulkoa. Juna seisoo. Avaan silmäni ja näen ambulanssin asemalaiturilla. Olen Oulussa ja kummastelen sitä. Eikö tämä juna lähtenytkään vielä Oulusta vai matkustiko se ajassa taaksepäin? Ambulanssihenkilökunta työntää paareja joilla makaa tuttu vanhus. Se on sama jonka liukastumisen aiheutin. Ambulanssin sininen välke voittaa vaunun katossa olevan loisteputken kirkkaudellaan. Siinä paarien vieressä on nainen ja lapsi. Taatusti tuo mummo joka on kuollut oli niiden sukua. Lapsi huomaa minut ja alkaa tuijottamaan minua. Ensi kerran näen kolmivuotiaan silmissä suoranaista murhanhimoa. Äiti laskee lapsensa alas. Se alkaa ikääntymään silmissä heti kosketettuaan jaloillaan asemalaituria. Aika lähtee kulkemaan täysillä. Aseman kelloista putoaa viisarit ja aika pysähtyy. Oulun kaupunki murenee silmissä maan tasalle, taivas muuttuu ruosteenpunaiseksi. Junan lämmitys paahtaa täysillä. oikeastaan verhoilut ovat alkaneet kärytä. Katson ympärilleni. Kaikki he ovat muuttuneet luurangoiksi jotka äsken vaunuun tulivat. Minä itse olen pysynyt nuorena. Taivas hohtaa pelottavaa leimua. Ambulanssi on muuttunut ruostekasaksi. Tunnen kalman hajua sekä kuulen askeleita takaani. Käännyn ja näen tuon jäätyneen vanhuksen. Hän katsoo minua anovasti. Minun on pakko katsoa takaisin ikkunaan jossa minua vastaan tuijottaa tuo aikuistunut lapsi. Hänellä on ase ja sen vanhaksi muuttunut äiti yllyttää ampumaan. Olen juuttunut paikoilleni enkä pääse mihinkään. Lapsi tähtää minua. Vilkaisen haamua - se on muuttunut Heidiksi. Hän on itkenyt silmänsä pois. Niiden paikalla on kaksi ammottavaa reikää Ikkuna räjähtää palasiksi aseen lauettua.

"Kemi, vaihtoyhteys Tornioon.. Bussi kello 6:50.."

Kuulutus herättää minut. Alitajuntani näemmä syyllistää minua kaikesta. Se näyttää painajaisiaan asioista joita olen tehnyt tai jättänyt tekemättä oikein. Suutun elämälle hetkeksi mutta lepyn heti. Olen aina inhonnut sitä puolta itsessäni etten pysy vihaisena kauan. Lepyn liian helposti. Juna jytkähtää eteenpäin. Tämä oli toisiksi viimeinen pysähdys ennen Kemijärveä. Vaunuun ei tullut ketään, joten ei ole tuolla tutuksi tulleella konduktorilla leimautettavia. Koska minua ei enää nukuta, mutta on nälkä - siirryn ravintolavaunuun. Ostan kassatytöltä kahvin ja kuivan kahvileivän. Hän on kuin minä, maksava asiakas, olisin häirinnyt jotenkin harmoniaa tulemalla tyhjään ravintolavaunuun. Hän katsoo minua kuin olisin ilmaa. Siirryn seisomapaikalle ikkunan viereen ja katson ohivilisevää aamuyötä. Jo näkee jotain, lähinnä metsän ääriviivat. Maasto on alkanut kohota lapille tyypilliseen tunturimaisemaan. Olen aina pitänyt lapista. Lapsena täällä käytiin pitkillä automatkoilla perheen kanssa. Silloin sitä rakastui lappiin. Vaivun ajatuksiini, kuulen hämärästi kuinka joku tulee vaunuun ja samalla hetkellä minut valtaa outo tunne. Aivan kuin olisin ansassa.

"No, hei!"

Kuulen äänen sanovan takanani, käännyn. Nainen menneisyydestäni katsoo minua silmiin.

"Ai, sä.. Kristiinahan se oli?"

Muotoilen vastaukseni aivan kuin en enää muka muistaisi häntä. Siinä hän seisoo ja puhumme kaiken mitä viiden vuoden aikana on tapahtunut. Ensimmäinen tosirakkauteni – Kristiina. Siinä hän on ja me keskustelemme kuin kaksi vanhaa kaveria. Se tuska, joka sattuu muistuu mieleen. Siirrymme istumapaikkaan. Olen kuin ei mitään vaikka juuri tämä tyttö murskasi nuoren minäni palasiksi ensin pelastettuaan minut itseltäni. Hän petti minua toisen kanssa. Kaikki oli loistavaa ja vaarallista. Uskoin todella rakkauteen ja sitten kaikki uskoni elämään ja naisiin meni.

Mutta tässä me istutaan aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kysyn minne hän on matkalla ja mistä tullut. Rovaniemelle Oulusta minne hän silloin muutti vuosia sitten jättäen minulle rikki menneen kaupungin ja muistot. Mutta nyt hän on menossa Rovaniemelle. Siellä odottaa hänen miehensä. Hän on mennyt naimisiin vuosi sitten. Sen kuuleminen sattuu ja kirvelee. Heidin myötä jotenkin pääsin niistä muistoista eroon mutta nyt kuin hän on edessäni - kaikki palaa mieleen. Pidän itseni skarppina, en näytä todellisia tunteitani. Tahtoisin heittää tuon nartun liikkuvasta junasta, mutta eihän ovet aukea enää ajon aikana. Varotoimenpide. Sitten hän kysyy minne olen matkalla. Vastaan suoraan:

"Kemijärvelle tappamaan itseni"

Jään odottaman mielenkiinnolla reaktiota. Hän katsoo minua kuin olisin hullu. Kuluu hiljainen minuutti jonka aikana kahvi häviää kupista kitaani. Kehotan Kristiinaa tuon ajan päätyttyä:

"No vastaa nyt jotain"

"Älä pelleille, ei susta ole siihen miestä! Sehän nähtiin jo Helsingissä"

Yllätyn iloisesti. Jo toisen kerran tällä matkalla kuulen nuo sanat. Nyt hän odottaa vastausta. Juna vain jytisee eteenpäin. Pian se on perillä Rovaniemellä – pääsee ainakin siten eroon tuosta epämiellyttävästä yllätyksestä. Siitä tiedosta jollain sairaalla tapaa olen iloinen. Mutta se vastaus Kristiinalle. Nojaan eteenpäin ja katson häntä suoraan silmiin. Kauniin vihreät ne kyllä ovat vieläkin.

"En pelleille tälläisillä asioilla. minä teen sen ja tahdon kertoa sinulle että rakastin sua silloin, Saatanan huora! Sä sait minut tähän tilaan."

Hän lähtee kuten tiesinkin. Menee toiseen päähän junaa. Palaan paikalleni siihen tuttuun vaunuun jonka katossa loistevalo ilkkuu minulle. En välitä siitä. Minulla on hymy kasvoillani. Se oli kiva valehdella naiselle että tapan itseni hänen vuokseen. Asia ei todellakaan ole niin. Rakkaudesta ei itseä tapeta. Mutta hänen näkemisensä avasi vanhoja arpia.

En tahtonut tätä. En olisi halunnut että se tuska joka ei satu muuttuu tuskaksi joka sattuu ja kirvelee. Tulen katkeraksi mutta kuin minä en pysty olemaan pitkiä aikoja vihainen niin lepyn nopeasti. Toisin oli silloin kerran vuosia sitten Helsingissä. Me kävelimme Senaatintorilla, tuomiokirkon ohitse Kristiinan kanssa. Oli Tammikuu ja pyrytti vähän lunta. Ei ollut sellainen kylmä ilma, mutta piti varoa ettei kaatunut jäisillä kaduilla. Kristiina oli ollut sen päivän oudon hiljaa – tavallisesti hän puhui mielellään. Kysyessäni viimein hiljaisuuden syytä, hän pysähtyi. Kristiina silloin muuttui vieraaksi. Me olimme olleet kuin rakastuneet. Kaikki tuntui hienolta, ei edes se Tammikuinen lumisadekaan haitannut – olinhan Kristiinan kanssa. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja kertoi pettäneensä minua. Uutinen tuli yllätyksenä. Minun piti istua, joten istuin tuomiokirkon portaille. Hän istui viereeni. Varmaan ohikulkijat tiesivät, että siinä tehdään eroa. Minä rakastin Kristiinaa tosissani. Erosimme siinä, kuljimme kumpikin eri suuntiin. Juna saapuu Rovaniemelle. Kello on 7:55. Näen vielä vaunun ikkunasta Kristiinan. Se kävelee miehen luo joka halaa sitä. Sitten ne suutelee pakkasessa. Juna nytkähtää eteenpäin ja vie minut mukanaan. En olisi kaivannut tietoa siitä, että Kristiina on naimisissa.

Penkillä on yhä tuo taskuaikataulu jonka kannen mukaan junassa - eritoten Intercityssä - on mukava syödä suklaata. Tämä kirjanen lakkasi voimasta viime viikolla mutta kyllä se kelpaa vielä matkalukemiseksi. Huomaan lukevani poikkeusjärjestelyistä. VR toivoo asiakkailta ymmärrystä häiriöiden aiheuttamista haitoista. Upea lause kerta kaikkiaan. "toivoo ymmärrystä" Mietin ja päätän tehdä niin, että kirjoitan periltä postikortin Heidille jossa pyydän ymmärrystä tekemieni häiriöiden aiheuttamista haitoista. Sulkuihin ehkä 'jos niitä on'. Junan ikkunoista näkyy jo vähän maastoa. Enpä nähnyt paljoa rakasta kotimaata tällä matkalla. Katson hyvilläni edellisistä ajatuksistani ohikulkevia ravintolavaunuun menijöitä. Muutama vuosi lisää ja he kenties näkevät valtavan tulimyrskyn tulevan etelästä. Se pilaa senkin arkipäivän. Uhka avaruudesta. Ehkä ihmiskunta ansaitsee sen. Minä ainakin.

Siis minusta ei kuulemma ole miestä tähän. Sitähän kaikki ovat aina sanoneet, minun uhkaillessani itsemurhalla. Nuorempana. Me Heidin kanssa ollaan oltu yhdessä 5 vuotta. Muistan sen erään tapauksen, joka sai minut haluamaan eroa salaa. Helsinki, Korkeavuorenkatu. Oli pimeätä – vettä satoi tihuttamalla kello taisi olla jossain puolenyön paikkeilla ja me olimme menossa Heidin asunnolle. Kadut loistivat katulamppujen ja liikenteen valoja. Minulla oli silloin huono päivä. Jostain syystä olin masentunut, kai se oli sitä kun ei mikään onnistunut. Tuolloin olin työttömänä. Se oli ennen Heidin syrjähyppyä. Olimme siinä kirkon kohdalla. Minä vakuutin Heidille, että en minä täällä kauaa enää olisi. Hyppäisin vaikka Lauttasaaren sillalta tai jättäytyisin junan alle. ”Ei susta siihen miestä olisi” oli Heidi sanonut ja näin vähätellyt uhkaustani. Silloin hän oli oikeassa. Samoin Kristiina oli sanonut samat sanat muutamaa vuotta aiemmin. Mietin, että teenkö tämän vain näyttääkseni heille? Taidan kuitenkin tehdä sen itseni vuoksi. Minä vain en kestänyt enää elämääni. Päivästä toiseen sitä samaa.

Minuutti minuutilta juna lähestyy määränpäätään. Minun pitäisi alkaa suunnittelemaan jatkoa sen sijaan, että teen maailmalle loppua. Olen hylännyt ajatuksen kuolemisesta joen jäällä. Kuitenkin joku tulisi ja pelastaisi ajoissa. En sitä tahtoisi tapahtuvan vaikka tiedän tämän hyvinvointitietoyhteiskunta Suomen niin tahtoisi minulle käyvän. Minut pitää pelastaa itseltäni ja sitten sulkea pois. Niinhän se on asetettu laissa. Etsiiköhän minua jo joku vaiko ovatko he vain ylpeitä siitä että pääsivät minusta? Lopetan ajoissa itsesäälit koska tunnen itseni. Jos aloitan suremaan kohtaloani niin en sitä tee vaan lähden takaisin Helsinkiin. Muistan Kaisaa ja sopimiamme treffejä taivaassa. Pitäähän lupauksistaan pitää kiinni.

Juna on kohta perillä. En ole käynytkään Kemijärvellä vuosiin. Sentään jotain muistan kaupungin kartasta. Täällä on muistaakseni liikennevalot. Miettiessäni sitä, että täältä en kai palaa, niin se tuntuu likaisen hyvältä. Melkein kuin seksiltä tai tupakalta. Jotenkin verenpaine alkaa nousta. Odotan ja minuuttien kuluttua odotus palkitaan. Kovaääniset alkavat syytää viimeistä kuulutustaan. Vaunun kattovalo on sammunut lopullisesti kun se ei ole vilkkunut aikoihin. Kello näyttää 9:45. Olemme onnellisesti perillä. Rautatieonnettomuutta ei tapahtunut. Junan vauhti hidastuu pysähtyäkseen lopulta. Otan takkini naulasta, laitan sen päälleni ja siirryn vaunun eteiseen. Vihreä valo syttyy merkiksi siitä että oven voi avata. Astuessani vaunusta ulos pakkanen tyrmää minut. -24c näyttää mittari. Tältä asemalta en milloinkaan lähde etelään. Kävelen sisään keltaiseen taloon, jossa on Kemijärven asemahalli ja kysyn lipunmyynnistä ottoautomaatin sijaintia sekä jotain kivaa kahvilaa. Sitä nimittäin voisi vielä juoda ja syödä jotain.

Asiakaspalvelija neuvoo minulle pyytämäni paikat ja lopuksi toivottaa minut tervetulleeksi kotikaupunkiinsa. Mukavaa tietää että edes jokin kaupunki suomessa tahtoo minut. Lähden kävelemään keskustaan valittamatta siitä että pakkanen yrittää taltuttaa minua. En anna sen tehdä sitä vielä. Jossain yksinäisessä paikassa se voisi sen sitten tehdä. Tulen pankin luo. Nostan 200 euroa vaikka tarvitsisin kait vain 10. Saahan sitä tiliotettansa koristella. Sinne jäi 13950 euroa Tuolla pitäisi maksaa neuvolakäynnit, vuokra, ruoka, vakuutukset ja laskut – siis koko meidän elämä Heidin kanssa. Pitäisikö minun jättää sinne sen verran että Heidi pärjäisi? Miksi enää huolehtisin perheestäni? Marssin hetken mielijohteesta Solo- maksuautomaatin luo ja tyhjennän koko tilin. Siirrän kaikki yhteiseltä tililtä hyväntekeväisyyteen. Tällä teolla kai sitä pääsen taivaaseen? Poistun takaisin kadulle tuosta lämpimästä sopesta missä se automaatti oli. Jotenkin lopullinen olo. Meillä ei ole enää rahaa. Kaikki säästöt mennyttä. Etsiikö minua jo joku? Kait. Minun täytyy kiirehtiä. Tämän kaupungin palvelut saavat auttaa minua saamaan asiani päätökseen. Käyn R-kioskissa ja rikon ison setelin pienemmiksi ostamalla tupakka-askin ja sytkärin vaikka en edes polta. Nyt olisi hyvä hetki aloittaa. Myyjä hymyilee minulle mutta en vastaa tuohon ilmeeseen. Etsin postin. Muistan että minun piti laittaa se kortti vaimolle. Seulon sen tavanomaisen "Terveisiä Kemijärveltä" kortin hyllystä, menen itsepalvelutiskin luo ja aloitan viimeisen viestin raapustamista. Halventaakseni viestin arvon kaikilta niiltä jotka minun perääni itkevät, Aloitan sen naurahtaen:

"Hyvä vastaanottaja, olen poissa kun saatte tämän. Hyvää jatkoa, Voi hyvin ja Heidi - synnytä se ipana mutta älä nimitä sitä minun mukaani. Valehtele sille minusta. Sano että sen isä oli heikko paskiainen ja että sinä jätit sen. Sori, minä vaan lakkasin kai rakastamasta sinua. T. Tapio"

Huomaan kortin tulleen täyteen, kiitos suuren käsialani. Siitähän saavat postivirkailijat lukea illalla viestini osoitteen vierestä. Siirryn postimerkkiautomaatin luo. Se menee 4 euron taksalla Helsinkiin joten laitan kortin laatikkoon. Se siitä - nyt pitää vain hoitaa itsensä pois. Löydän sen kivan kahvilan ja astun sisään. Vain muutama asiakas. Olen autuaasti unohtanut että nyt on arkipäivä. keskiviikko. Minun pitäisi olla töissä Helsingissä. En mitään töihini ilmoitellut poissaolosta. Selvitköön ilman minua. Valitsen leivoksen ja tuoremehun valikoimasta kahvin kanssa nautittavaksi. Maksan tuotteet ja siirryn pöytään. En saa kauaa istua rauhassa. Kahvilaan astuu vanha mies, sanoo myyjätytölle

"Aamupäivää Elina. Annappa se vakituinen"

Ja tyttö tietää mitä asiakas tarkoittaa. Kun mies saa maksettua nuhruisella vitosen setelillä kahvinsa ja pullan, hän siirtyy pöytään jossa istun. En pane sitä pahakseni - täytyyhän minun joltain tiedustella jään paksuutta. Hän tiedustelee että olenko minä ulkopaikkakuntalainen kun olen vieraan näköinen? Vastaan olevani Helsingistä - tulin aamujunassa. Olen kohtelias ja suora. Alan kysellä moottorikelkkareiteistä. Kuulemma yksi niistä menee Järven yli. Tiedustelen että tietääkö vanhus kestääkö sitä myöten ajaa? Saan tietää että se jäätyi vasta joulukuun puolivälissä. Virtauspaikka. Pitäisi olla hullu jos sitä reittiä pitkin menisi - kuolema kerjäisi. Olen saanut kahvini ja kaikki muutkin ostokseni syödyiksi. Sanon että pitänee sitten mennä toista kautta. Kiitän ja poistun kahvilasta. Ulkona ei enää ole niin kylmä. Vain -25c. On alkanut tuulla. Taivas on pilvessä. On pimeää vaikka kello näyttää yhtätoista.

Muistan mitä kerroin sille Kaisalle ennen Oulua viime yönä. Kysyn vastaantulijoilta missä täällä on turisti-info. Ne kertovat sen minulle mielellään ja toivottavat hyvää jatkoa. Eräs heistä tarjoaa minulle hörppyä pullostaan. Kieltäydyn väittämällä että ei kiitos - olen autolla. Puhun tuon kuin kaikki olisi hyvin. Mutta elämäni on ohitse. En tarvitse hyviä asioita, en edes ryyppyä deekulta. Kävelen eteenpäin kiittäen tiedoista. Ovatkohan kaikki täällä näin ystävällisiä, vaiko olenko vain sattunut törmäämään niihin mukaviin ihmisiin? Täälläkin taatusti on huumeongelmaa, itsemurhia ja järvestä ylös naaraamisia. Turisti-infon seinällä onkin Kemijärven opastekartta. Kuumaniemenkatu, Hallituskatua vähän matkaa ja sitten käännyn Vapaudenkadulle. Kirkkotietä, sitten sillan alitse ja olen järven rannassa. Toimintasuunnitelma on valmiina. Siis sittenkin menen jään alle.. Jännää miten sitä voi suunnitelmansa muuttaa. Kukaan ei pysäytä määrätietoisesti kulkevaa. Joku vanha nainen potkukelkallaan vain tulee vastaan. Hän katsoo minua – aivan kuin tietäisi aikeeni, mutta kuinka hän voisi? Eihän tämä minun päältäni näy. Ei ainakaan pitäisi. Pian olen joen rannassa. Kemijärvi on iso lätäkkö. Selällä näyttää olevan sulaa. Otan tupakka-askin ja sytytän ensimmäisen röökin Se maistuu hyvältä. Niin hyvältä että alkaa kaduttamaan se että miksen aloittanut tätä tapaa jo vuosi sitten. Ja miksi lopetinkaan?

Lähden taivaltamaan, tumppaan poltetun savukkeen hankeen, lumista jäätä pitkin rautatiesillan jälkeen niemestä. Kukaan ei taida välittää pysäyttää minua. Tuuli yltyy ja märässä lumessa on raskasta kulkea, mutta jaksan kuitenkin. Kävelen ja sytytän uuden savukkeen. Taivas, miten hyvältä se maistuu. Oikein tuntee sen kuinka verenpaine alkaa kohota. Se lämmittää. Olen tullut kai 200 metriä rannasta. Pysähdyn katsomaan kaupunkia. On alkanut satamaan lunta. Se peittää jalanjälkeni - minusta tulee mysteeri. Jälkeni johtavat kyllä tähän kaupunkiin mutta sen jälkeen kukaan ei tiedä minne katosin. Ne etsivät minua mutta eivät taatusti hoksaa aloittaa naarausta. Sitä paitsi virtaus vie ruumiin pois sillan alta. Arvioin niin. Sytytän uuden savukkeen ketjuun. Minä kävelen kohti sulaa. Tiedän kulkevani eteenpäin niin kauan kunnes jää pettää altani.

Minusta tietty tuntuu yksinäiseltä, koko maailma ei ole minua vastaan vaikka minusta tuntuu siltä – ainakin psykiatriset hoitolaitokset taatusti tahtoisivat minut potilaaseensa. En haluaisi olla missään. Enää. Jatkan kulkemista. Elämä on ihanaa Heikolla jäällä. Kävelen yhä eteenpäin, vaikka kaikkein järkevintä olisi jo kääntyä takaisin. Tahdon kuolla, mutta onneksi mukanani ei ole ketään jota voisin sillä tiedolla kyllästyttää. Jankkaisin koko ajan sitä selväksi että lähden nyt. Kuka sitä jaksaisi kuulla kun en oikein itsekään himoitsisi siitä kuulla. Uusi tupakka saa verenpaineen koholle mikä puolestaan jälleen lämmittää. Askissa kerrotaan syövän mahdollisuudesta. Huvittaa tuo lause. Voin siis myös syöpäänkin kuolla. Minulla tulee ikävä mummoani, hän kuoli syöpään. Ainoa nainen josta en ajattele pahaa. Mutta ne muut. Kristiina, Heidi sekä neljä muuta. Kaikki elämäni tärkeimmät naiset joihin rakastuin – ja äitini - he kieppuvat kukin omalla vuorollaan kuin aavekuvina silmieni edessä. He olisivat voineet tehdä toisin, olisivat jaksaneet auttaa minua. Olisin sitten vieläkin tahtonut olla elossa. Jospa olisin tavannut sen Kaisan ensimmäiseksi. Polttamani tupakki on lopussa joten otan ketjuun seuraavan. Tämä on jo neljäs. Kylmä viima joka lunta heittää päälleni vaikeuttaa tulen sytyttämistä. Jään ääni enteilee tulevaa kastumistani.

”ODOTA!”

Kuulen huudon takaani. Tuo tuulessa kuuluva ääni kuuluu hahmolle, joka heiluttaa taskulamppua suuntaani.

”PYSÄHDY!”

Ääni kuuluu jo lähempää, ihminen kulkee potkukelkalla. Miksi hän haluaa minut pysäyttää. Tästähän olisi enää vain muutama metri. Jokin saa minut kääntymään. Taskulampun valokeila osuu minuun juuri silloin kun otan sen kriittisen askeleen taaksepäin. Jää pettää - mutta olen tilanteen tasalla. Saan käsilläni kiinni jään reunasta, se kestää.

Tämä hetki kun jalkani ovat jään alla, yläruumis jään pinnalla muuttaa suunnitelmani. MINÄ TAHDON ELÄÄ!! Huutoni hukkuu viimaan ja sateeseen. Tunnen kuinka kylmä pohjaton vesi alkaa kohmettaa jalkojani ja kuinka voimani tuntuvat loppuvan kesken. Eipä tilaani paranna viima eikä se että auttajani on pakko sokaista minut lampullaan. En olisi koskaan tänään tai koskaan uskonut että tavallinen potkukelkka voisi minut pelastaa. OTA KIINNI JALAKSESTA! Koskaan ennen ei rauta ole tuntunut kädessäni yhtä kauniilta. On kulunut puoli minuuttia, aika alkaa olemaan tiukilla. Vielä toiset puoli minuuttia ja minusta ei olisi avannosta nousijaksi. Taistelen vastoin syvää aiettani itseni ylös ja ryömin tarpeeksi kauas avannosta jääden jäälle selälleni makaamaan.

Miksi?

”Nouse ja ota kelkasta tukea – mennään mun luo niin saat lämmiteltyä.”

Nainen komentaa ja koska minulla ei ole mitään aikomusta vastustaa kutsua lämpöiseen, teen työtä käskettyä ja istun kelkalle.

”En minä jaksa sua työntää rantaan tässä säässä jos yrittäisit auttaa itsekin.. Ota vaikka musta tukea. Äkkiä jos tuo jää pettää enempi..”

Otan tuntemattomasta tukea ja annan hänen viedä minut. Se on sama minne tässä ollaan menossa. Emme puhuneet mitään matkan aikana tänne hänen asuntoonsa. Vastapäätä hautausmaata. On lämmintä. Märät vaatteeni ovat kuivumassa kylpyhuoneessa, päälleni saamani vaatekerran alkuperää en tiedä. Olemme puhuneet tähän mennessä pakollisissa tilanteissa joita ei voi hoitaa hiljaa. Kahvinkeitin porisee ja istumme hänen vanhasti kalustetussa keittiössä. Nainen katsoo minua. Hiljaisuuden rikkoo kysymys:

”Miksi?”

Katson häntä ja kerron koko surullisen tarinan. Olen pilannut kaiken. Nainen kuuntelee ja ymmärtää. Lopetettuani hän alkaa kertomaan omasta elämästään. Selviää vaateparteni alkuperä. Se on hänen poikansa Samin jäämistöä. Se käveli kaksi vuotta sitten sulaan. Tässä vaiheessa esittelemme toisemme toisillemme kuten hyviin tapoihin taitaa kuulua. Tässä pisteessä niitä voisi alkaa taas noudattamaan. Olemme tähän saakka tulleet toimeen ilman nimiä. Eihän sitä kai rukata kertoa nimiä kun ollaan toista pelastamassa elämälle. Mutta nyt kuin tilanne on lämmin niin kerron itsestäni.

”Minun nimeni on Tapio, tulin aamujunalla Helsingistä. Tiedät miksi.”

Nainen nyökkää koska tietää sattuneesta syystä. Hän alkaa puolestaan kertomaan itsestään. Selviää että hän on Marketta, muuttanut tänne Oulusta kuusikymmentäluvulla miehen perässä. Silloin hän oli parikymppinen – nyt ikää kertynyt 65 vuotta. Kysyn miksi hän pelasti minut. Kahvi on loppunut kupeistamme ja tarjottuaan sitä lisää hän kertoo ettei olisi tahtonut katsoa sivusta kuin elämä olisi loppunut kesken - taas.

”En tiedä mitä tästä eteenpäin, oloni on epätodellinen ja kurja. Kaikki mitä tahdoin on peruuntunut. Minun pitäisi olla kuollut. Tämä taitaa kuulostaa sinun korvissasi liian pahalta?”

Marketta ottaa kahvia, katsoo ikkunasta hautausmaalle ja kääntyy puoleeni. Tiedän että hän ymmärtää.

”Sinua taitaa väsyttää?”

Hän kysyy viisaalla äänellä. Tunnen että hän taitaa välittää minusta. Kaiketi sen tekee poikansa muistoa kunnioittaen. Minä juon kahvini loppuun yhdellä kulauksella ja vastaan sortuvalla äänellä

”Enemmän kuin arvaatkaan.”

Naisen huolenpito muistuttaa minua äidistäni. Vasta nyt tajuan mitä olin aikeissa tehdä. Minä olin niin tosissani mutta kaiketi tämä tunne on sitä mitä aina puhutaan – tavattuaan viimeisen hetkensä ja selvittyään siitä sitä näkee asiat toisin.

”Voit mennä tuohon sohvalle maate”

Marketta ohjaa minua. Kiitän sillä minua tosissaan väsyttää. Valvoinhan koko yön suunnitellen loppua. Käyn sohvalle makaamaan. Se on sellainen seitsemänkymmentäluvun palatuote jonka päälle on laitettu patja. Rakennelma tuntuu pehmeältä ja nainen tarjoaa peittoa. Otan sen vastaan kiittäen. Elämäni oli ohi mutta sain uuden tilaisuuden. Havahdun viimasta. Tuuli paiskoo lunta kasvoilleni, mutta kävelen yhä ja tulen railon reunalle. Seutu valaistuu. Sade ja tuuli lakkaa. Taivas on täynnä helikoptereita, mediheli sekä MTV3:n uutiskopteri. Niiden heittämässä valokeilassa näen kaikki ihmiset joita olen koskaan tavannut. Heitä on satoja. Heidi, Aseman lipunmyyjä, junassa tapaamani ihmiset, satunnaisia tuttavia Helsingistä ja työpaikkani asiakkaat. Katson toiseen suuntaan ja näen kaikki sukulaiseni. Kaikki he ilmaisevat halunsa nähdä minun hukkuvan. Huudan takaisin etten halua kuolla jolloin he kaikki ottavat aseet esille ja tähtäävät minua. Yhtäkkiä etelässä näkyy valtava kajo. Sitä seuraavat maanjäristykset tuhoavat Kemijärven kaupungin. Kaikki maailman kaupungit ovat kokeneet saman kohtalon. Minä tunnen sen sisälläni - asteroidi on törmännyt planeettaamme. Jää on murskaantunut sirpaleiksi. Kaikki ihmiset hukkuvat mutta helikopterista heitetty pelastusköysi estää minua hukkumasta. Kopteri on pulassa oleva Mediheli. Ei ole enää mitään sairaaloita minne minut viedä. Seuraavaksi saapuu tulimyrsky pilaamaan tämän arkipäivän. kiveä ja laavaa sataa. MTV3:n helikopteri saa osuman ja putoaa Kemijärven pohjaan. Siitä on vesi hävinnyt maahan syntyneisiin railoihin. Nuora veltostuu kuin Mediheli saa täysiosuman ja räjähtää.

Pääni alkaa sekoamaan. Ymmärrän vasta minuutin päästä että entiset painajaiset ovat yhä tallella. Seinäkello näyttää ajan kuluneen viidellä tunnilla. Minä koen ilmeisesti että kaikki haluavat minusta eroon. Media ja jumala kun unessani hän tuhosi suomen. Sama tunne mikä oli koko matkan ajan tänne on palannut. Ymmärrän sen paremmin nyt tässä toisessa elämässäni – saihan uuden tilaisuuden korjata kaikki – jokainen ihminen jonka tunnen murhaa minua pienen palasen. Kunpa minä pystyisin kertomaan jotain muuten kuin tuhoamalla kaiken. Pohdintani keskeytyy kun Marketta kysyy nukuinko hyvin. Vastaan että kyllä, uni teki terää. Selvitti pään. Valehtelen loistavasti. Tätä ihmistä en halua loukata. Hän on ollut mukava ja ystävä minulle. Huolehtinut minusta tietämättä että se oli turhaa. En sitä näytä vaan hymyilen. Tapaamisemme on päättynyt. Vaatteeni on kuivat.

Huomaan lompakkoni olevan kateissa. Se varmaan putosi samalla kun rimpuilin ylös Kemijärvestä. Kiitos uuden valuutan pakkomielteen kolikoista – minulla ei ole enää henkilöpapereita. Marketta antaa minulle 200 euroa, jotta pääsen takaisin. Minä kiitän häntä. Nainen vielä tarjoaa kahvia. Juttelemme elämästä. Hän kysyy – tietty minäkin utelisin jos olisin hän – suunnitelmistani. Kerron meneväni takaisin Helsinkiin. Lähteväni takaisin.. Sanat maistuvat hyviltä. Minä tapaisin Heidin ja kaikki kaverini, sukulaiset kertoisin heille miksi hävisin. He antaisivat minulle anteeksi ja jatkaisimme elämää eteenpäin. Me Heidin kanssa saisimme vauvan, se kasvaisi sanavalmiiksi nuoreksi jolla olisi kaikki edessään. Sitten se alkaisi käyttää aineita. Alkaisi myymään itseään. No siinä vaiheessa minusta olisi varmaan tullut alkoholisti ja hakkaisin Heidiä. Olisin karkottanut kaverit. ja se lapsonen mitä vaimoni nyt odottaa olisi tappanut sekin itsensä.

En järkytä Markettaa ajatuksillani. Ei tätä hetkeä pelastajani kanssa viitsi rikkoa.

Kiitän kahvista. Näen että hänellä on hyvä mieli kun sai minut pelastettua. En tahtoisi ajatella pahaa hänestä mutta kai hän tällä tempulla sitten pääsee taivaaseen.

”Ole sitten rauhassa, minä en kerro että tapasin sinut jos vuoksesi aloitetaan tutkinta.”

Yllätyn, mutta iloisesti. Sanon ”kiitos” vaikken ole varma että onko sana sopiva tilanteeseen. Tosin onko mikään sopivaa minun tilanteeseeni? Jos menisin terveysasemalle kertomaan mitä olen tehnyt ja aikeissa toteuttaa – Suomi keräisi minut pois vapaudesta. Hyvästelemme ja hän toivottaa hyvää jatkoa. Loistava päivä meille kummallekin. On taas ilta ja ilma kylmenemässä. Kello näyttää olevan kuusi illalla. Hetken ajattelen lähteä junalla mutta se on jo lähtenyt valumaan kohti pääkaupunkia. Kysyn ihmisiltä tietä linja-autoasemalle. Sieltä voisi lähteä paremmin vuoroja pois täältä. Muistan aamuisen 25 kilometrin suunnitelmani. Tuhat kilometriä Helsingistä. Ajatus hymyilyttää löytäessäni sen aseman.

”Minne asti?”

kysyy nuori bussikuski. Miehellä taatusti on kaunis vaimo, kaksi lasta ja muutenkin hyvä elämä, niin arvioin.

”Levärantaan”

Heitän vain jonkun aikataulutarjottimella olleen paikannimen. Tosin katsoin turisti-infossa karttoja. Levärannassa on bussipysäkki ja asutusta. Ensiksi ajattelin vain pysäyttää auton jossain tökerössä paikassa, mutta se olisi ehkä aiheuttanut liikaa huolestumista. Ilma on taas alkanut kylmenemään. Sää on sekaisin. Kuljen kuin aave bussin perälle. Autossa on toistaiseksi vain muutama muu matkaaja – vanhoja ihmisiä sekä hajallaan istuva nuori. Linja-auton tunnelma on vapautunut, jokainen juttelee toistensa kanssa ja ne tuntuvat tuntevan toisensa.

Auto lähtee kulkemaan eteenpäin. Viimeinen vuoro minulle. Lämpötila on mittarin mukaan –23c. Auto suuntaa pohjoiseen. Täälläkin soi matkapuhelimet. Ei sitä etelästä tullut voisi luulla että pohjoisessakin on samaa elämää kuin Helsingissä. Puheenaiheet ovat vain hieman erilaisia. Miksi helvetissä pohdin viimeisellä matkallani ihmisten piirteitä eri puolilla samaa maata? Kaupungin valot unohtuvat taakse kun auto matkaa kulkuaan. Kukahan minusta on nyt huolissaan? Heidi on varmasti huomannut että tili on tyhjä, mennyt laskunmaksu automaatille katsomaan tilitapahtumia - huomannut tilisiirtoni ja kironnut. Ehkäpä hän siitä sitten lähti kiireessä takaisin kotiimme katsomatta tuleeko sieltä liikennettä. jotenkin minua hymyilyttää ajatus siitä että Heidi olisi jäänyt auton alle. Mietin Helsinkiä. Miten siinä olisi käynyt, jos Heidi olisi pysäyttänyt minut ja sulkenut television. Se pesukonemainos saisi jäädä. Hän lähtisi kanssani kauppaan. Hän huomaisi junalipun minun ehkä näyttäessäni sitä ja kysyisi ihmeissään, että miksi olen ostanut junalipun Kemijärvelle? Minä vastaisin haluavani lopettaa kaiken. Heidi naurahtaisi jälleen ja sanoisi taatusti ”ei susta ole siihen miestä” Jos olisimme kadulla talomme edessä, niin Sanoisin harmistuneena Heidille ”katsotaankos?” ja tuuppaisin hänet suoraan raitiovaunun alle. ratikka tekisi työnsä. Miltähän se tuntuisi? Ei tietenkään olisi sattunut ratikkaa tulemaan juuri sopivasti paikalle. Linja-auto on kulkenut tarpeeksi kauaksi kaupungista.

En minä tätä seutua tunne – en milloinkaan ole tästä kulkenut. En tiedä missä tässä on pysäkkejä. Mutta silti painan pimeällä suoralla stop - painiketta ja siirryn auton etuosaan pyytämään kuskia jättämään minut kyydistä.

”Levärantaan ei ole enää kuin muutama kilometri”

”Ai, anteeksi – Mä oon tullut Helsingistä, enkä tunne näitä seutuja.

”No, ei se mitään. Minä pysäytän sitten kun olemme siellä, niin pääset ainakin oikeaan paikkaa. Täällä voisi käydä heikosti, jos jäisi tässä. Siellä vielä kun on aika kylmä”

”Niin, sehän siitä tulisi. Joo.. kiitos.”

Keskusteluni kuskin kanssa oli aika epätosi. Palattuani paikalleni en voi olla nauramatta mielessäni. ”Täällä voisi käydä heikosti, jos jäisi tässä” Sitähän minä olen tullut täältä etsimään. Bussi pysähtyykin pian ja poistun kiittäen kuskia matkasta ja neuvosta. Hän toivottaa hyvää illanjatkoa ja bussi jatkaa matkaansa. Tässä minä nyt viimeinkin olen – keskellä ei mitään pakkasviimassa. Ajoneuvon perävalot häviävät ja kuulen vain tuulen ulvonnan puissa. Lähden kulkemaan muistellen kaikkea mitä on tapahtunut tänä keskiviikkona. Heidi on varmaan jo huomannut ettei tilillä ole rahaa. Ehkä jostain saa tietoonsa minne menin. Taivaaseen. Kaunis ajatus. Todella. Paitsi etten usko pääseväni minnekään. Täällä ei ainakaan ole ketään. Täällä voisi vaikka huutaa täyttä kurkkua. Lähimpään ihmisasutukseen on varmaan jotain 3 kilometriä. Etäisyydet jopa bussipysäkiltä asutukseen ovat hivenen toisenlaiset, kuin etelässä. Muistelen nähneeni jonkun sillan vähän matkaa takaisinpäin. Kait jokin joki. Haluan mennä sitä pitkin syvemmälle tuntemattomaan. Kuun sirppi on tullut pilven takaa valaisemaa kelmeätä maisemaa. Minun pitäisi haihtua valtatieltä. Joku voisi pysäyttää minut. Itse asiassa niin voisin tehdä. Eli vain liftata jonkun kyytiin ja valehdella kuka olen – eihän minulla ole muuta kuin 184 euroa. Ne joku onnellinen löytää bussipysäkiltä. Jätin ne siihen maahan. Euroista muistan Heidin. Häneltä sain elämäni ensimmäiset eurot. Hän oli silloin töissä R-kioskilla. Me asuttiin jo yhdessä. Se oli aikaa ennen petosta. Viime vuoden toukokuussa.

Miten sen olisi voinut muuten tehdä

Viimein olen sillan kohdalla. Poistun tieltä joen jäälle. Tai mitä puro tämä on. Lähden kävelemään sitä pitkin. On kylmä, varpaani ovat jo jäässä. Sormet myös. Minusta tulee mysteeri. Kuvittelen lööpit: ”Tuntematon kuollut mies löydettiin jostain hitsin Nevadasta. Kemijärven poliisi pyytää yleisöltä apua. Onko kukaan nähnyt tätä miestä..” Ja mun kuva. Oikeastaan en voi enää palata. Tuhlasin säästömme, minulla ei ole rahaa taikka pankkikorttia. Henkilöllisyyspaperini ovat Kemijärven pohjamudissa. Se kasa eurokolikoita taatusti pitää sen pohjassa, virtaukset eivät vie.

Jää rutisee allani. Virtauspaikka kaiketi. Se pettää altani. Matala kohta – jalat osuvat pohjaan. Tässä olisi mahdollisuuteni – pakkanen ja märät vaatteet. Siinä ei kauaa kestäisi. upottaudun kokonaan veteen ja nousen ylös avannosta, kierin vähän matkaa vahvemmalle jäälle ja jään siihen. Totean itsekseni:

”Taidan kuolla tähän”

Taivaalla näkyy revontulia.

Ei tule pimeyttä, ei valoa – ei mitään. Kaadan itseni ojaan mikä on syvempi kun arvioin. Putoan ja isken jalkani kiveen ja päädyn sen viereen ojan pohjalle selälleni. Taivas oli pimeänä mutta nyt se on seljennyt. Näen tähdet ja revontulet. Ne loistavat kauniina. Ne muodostavat taivaalle Heidin surulliset kasvot. Sitten iskee kipu. Se on lähtöisin jalastani. Se taisi mennä poikki tai venähtää. Katson taivaalle. Näen revontulen kyyneleiden läpi. Itken tuskasta, en tästä. Revontulet muodostavat jälleen Heidin kasvot. Hän katsoo minua mustilla silmillään. Hänen hiuksensa loimoavat kirkkaasti.

Ne näyttävät minulle ensin Helsingin. Sitten otteita elämästäni. Lapsuuteni kesiä mummolassa, Ala-asteen joulunäytelmän, Rippileirin, Nuoruuteni kaikki mukavat vuodet, Armeijan, Ensirakkauden, Tuomiokirkon, Senaatintorin, Huonoja vuosia, Petoksen. Elämäni menee elokuvana silmieni ohitse. Se on draamakomediaa johon on liitetty irvokas naururaita. Kristiina, Heidi.. Elokuva tulee kohtaan jossa nousen junaan ilman matkatavaroita. Minua ei pelota. Tampere, Kokkola, Oulu, Kaisa, Rovaniemi, Kemijärvi, Linja-auto, silta.. Taivaalla loistavat revontulet palavat kirkkaammin kuin koskaan. Niissä näen Heidin, Kristiinan kasvot. Ja ne sanovat ”Ei susta ole siihen miestä” Pahus, he olivat oikeassa.. Mutta kerta tässä jo maataan – antaa mennä. En tunne enää mitään.