Täydellisenä olemisessa on se ongelma että
silloin ei ole olemassa.
Tänään on kaunista. Ensi viikoksi on ennustettu myrskyä. En välitä
uutisista joita televisioni minulle kertoo. Kyllä minä sen
tiedostan että maailma on pilalla. Kemiallisia aseita ja syöpää
aiheuttavaa radonia ihmisten kodeissa. En tänään välitä edes
katsoa sivuilleni ylittäessäni näitä suojateitä. Minä
haluaisin olla pysähdyksissä mutta jalkani vievät minua eteenpäin
kohti kerrostaloa jossa rakkaani asuu. Pihalla on pysäköityjä
autoja somassa rivissä odottamassa että ne ajettaisiin
jonnekkin. Avaan oven porraskäytävään. Vaikka käsken kättäni
heittämään tupakkani lopun siinä porraskäytävässä oleviin
lastenvaunuihin niin sitä en kuitenkaan tee. nousen likaisia
portaita myöten neljänteen kerrokseen hissin ollessa vieläkin
rikki.
Minua jännittää nyt kuin olen jo painanut ovikelloa. Rakkaani
tulee avaamaan. Meillä on hyvää juttua menossa. Viihdymme
yhdessä vaikkemme ole vielä kertoneet toisillemme niitä kolmea
sanaa jotka poistaisivat synkkyyden. Toivon sitä todella ja
haluan että olemme yhdessä vaikka en tahtoisi tavata. Minä
pelkään sitä että joskus näinä tapaamisina saan taas pettyä
ja hukkua itseeni. Kuitenkaan en jätä yhtään treffiä väliin.
Hän tulee avaamaan. Koska hän tiesi että olen tulossa, niin hän
ei viitsinyt laittaa enempi vaatetta päälle kuin hänellä oli.
On vielä lämmintä. Syksy saapuu vasta huomenna. Kun olen
sulkenut oven niin hän tulee ja suutelee minua. Kaikki on hyvin
mutta silti minua pelottaa. Tänäänkö tulee pimeys vaiko ei?
Tunnen suunnattoman rauhoittavan aallon kulkevan lävitseni.
”Minä rakastan sinua” Miksi se on niin helvetin vaikea
sanoa. Kumpa tietäisin ajatuksesi. Siirrymme keittiöön jossa
rakkaani keittämä kahvi odottaa. Nämä meidän päiväkahvit
sisältävät itse kahvinkin. Minä toin mukanani unelmakääretortun.
Hänen ottaessaan sitä ulos pakkauksesta olisi täydellinen
hetki sanoa se mitä haluaisin mutta hän pilaa sen käskemällä
minun ottaa maito jääkaapista. Hän koskettaa minua hellästi.
Katsomme toisiamme silmiin. Ei, aivan turhaan minä taas epäilin
tämän suhteen kestävyyttä. Suutelen häntä taas ja otan sen
maidon jääkaapista. Asetan sen unelmakääretortun viereen.
Vanha, virttynyt T-paita ja mustat verkkarit. Ne hänellä on päällänsä.
Minulla ne mitkä aina. Farkut ja paita. Takin jätin sentään
eteiseen. Havahdun todellisuuteen turhanpäiväisistä mietteistäni
huomatessaan katseen rakkaani silmissä. Hän tahtoo minut.
Juomme kahvin loppuun keskustellen tulevasta matkasta. Me lähdemme
junalla Ouluun hänen tätinsä luo. Minua sekin jännittää
– näen sen tädin ensimmäistä kertaa. Annan sen häiritä
ettei me olla vieläkään kerrottu toisillemme niitä 3 sanaa
vaikka olemme olleet yhdessä puoli vuotta. Tämä hetki on
ikuinen kun hän leikkaa kääretorttua. Tänään emme suorita
rakastelua koska hänen matkapuhelimensa soi. ”Ai jaa –
Mika” Tuntuu kuin lattia pettäisi ja syöksyn pimeään kun
hän toteaa itsekseen lukiessaan nimen näytöltä. Onko hänellä
toinen ja salaa sitä. Siksikö hän ei ole kertonut niitä
kolmea sanaa? Aika tuntuu hidastuvan vuosisadoiksi ja sitten se
loppuu kesken. Tahtoisin pysäyttää ajan mutta se laukkaa
aivojeni ympärillä kuin villihevonen. Puhelu päättyy sekä
aika joka vielä äsken juoksi – se murskaa minut
paineellansa. Hänen katseensa on muuttunut. Itse puhelusta en
kuullut mitään sydämeni sykkeen läpi mutta arvaan sisällön.
Hän haukkaa kääretorttua ja huuhtelee sen alas kahvilla.
Kuulen oman ääneni kysyvän ”kuka soitti?”. Sanat
ovat lähetetty, niitä ei saa takaisin. Tunkeuduinko liian lähelle?
”yksi töistä vaan..” eikä muuta selitystä. Aurinko
valaisee ikkunasta kääretortun loppua. Unelma lukee kääreissä.
Unelma.. hajosiko se tänään. Hän jakaa kääretortun kahtia
tehden yhdestä täydellisestä ja kauniista valkoisen ja mustan
kierteestä katkenneita juovia. Nainen antaa minulle toisen palan
ja hymyilee. Tiedän että taas huolehdin turhia. Hymyilen
takaisin, jolloin hänen hymynsä katoaa ja kuulen sanat: ”Meidän
juttumme taitaa olla lopussa”