Järvenpään ja Keravan välissä on tie joka seuraa rautatietä. Se on soratietä, toisella puolella on peltoja ja toisella se rata. Se tie risteytyy umpikujan oloisena omakotitaloalueen halkaisevalta Ristinummen tieltä. Siinä on rautatien alikulku jossa radan alittaa se iso tie ja pyörätie. Pyörätieltä kun nousee melkein heti alikulun jälkeiset puuportaat ylös ja kulkee sen pienen hiekkakuopan yli, niin pääsee sen pitkän, suoran kävelytien alkuun. Se on paikka, jossa kerran tapahtui aika pahaa. Tai ei se niin paha asia ollut kuitenkaan. Asiat vain olivat sekaisin kaverillani Sakarilla. Me käveltiin tuona lokakuun alun pilvisenä perjantaina sitä kävelytietä kellon ollessa siinä jossain puolen seitsemän aikaan. Olimme, minä ja hyvä kaverini Sakari, lähteneet kävelemään kohti Keravaa hetken mielijohteesta tai oikeammin pakosta.
Elämä oli silloin siinä pisteessä meillä molemmalla, että paikallaan ei voinut olla. Lisäksi Sakarilla oli sekava olo. Hän oli juuri eronnut naisestaan Minnasta, joka sairasti leukemiaa. Se sairaus oli viimeinen mikä piti heitä yhdessä. Sakari olisi jo eronnut aikaisemmin Minnasta, mutta sinä päivänä kun Sakari oli päättänyt erota niin Minna oli käynyt lääkärillä kuulemassa verikokeen tulokset. Leukemia. Hän oli tullut itkien Sakaria vastaan kadulla ja kaverini oli tietty myötätunnosta kysynyt, että mitä nyt oli? Siis ei Sakari mikään idiootti ole joka tylysti voisi tuossa tilanteessa sanoa suhteen poikki. Sakari on hyvä jätkä, jolla on kunnon arvot ja mielipiteet.
Minnan kerrottua leukemiastaan Sakarille, niin tämä ei ollut viitsinyt lopettaa juttua siihen, koska ei halunnut paskan jätkän mainetta siitä. Kuka nyt haluaa sanoa naiselleen, joka juuri on kertonut sairastuneensa syöpään, että haluaa erota siinä paikassa?
Nyt Minna oli kuuluttanut kaikille tietenkin, että Sakari jätti hänet sen leukemian takia saaden koko kaupungin vihaamaan Sakaria. Minä kuitenkin tiesin totuuden, koska Sakarin kanssa olemme.. Tai olimme parhaita ystäviä. ainakin sen illan jälkeen.
Ilta oli hämärtymässä, mutta ne valot siinä kävelytien eivät vielä palaneet. Oli syksyistä, tummankeltaista ja tihkusateista. Junia meni ohitse aina silloin tällöin. Juttelimme kaikkea sekavaa tyylimme mukaan. Me aina silloin tällöin keksimme jotain ns. 'hullua' kuten kävelymatkoja Keravalle. Aloimme jutella paikkakunnista yhden junan mentyä. Sitä kautta pääsimme keskustelussa Järvenpäähän. Tuli hiljaista. Se päättyi kun Sakari tokaisi:
"Tuolla takana on Jäke ja mikä siellä mua odottaa? Ei kukaan tai mikään. Ja tuolla edessä on Helsinki ja mikä siellä mua odottaa? Ei sitten mikään."
"Entäs muut suunnat? Itä ja länsi-akseli?"
"No tuolla on se Tuusulanjärvi ja tuolla taas menee se nelostie. Eikä sielläkään mua mikään odota! Paitsi, jos.."
"Mitä?"
"No, tuohon järveen vois hukuttautua ja sillä tiellä voi hypätä rekan alle."
"Älä ihmeessä tuollaisia mieti."
"Miksen? Siis koko Jäke vihaa mua syyttä. En mä enää halua olla täällä. Tuoltahan niitä junia tulisi, vai mitä? Jelppaatko sä mua?"
Minä hiljensin vauhtiani ja pysähdyin miettimään oikeaa vastausta. Sitten minulla välähti. Jos pelaisisin korttini oikein niin päivä voisi päättyä toisin.
"En, ei se kannata sun nyt vain loikata radalle ja junan alle. Sun kannattaisi hukuttautua tai viiltää ranteesi auki. Katso, niin sä kärsisit kauemmin."
Sakari pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua kuin vierasta. Näin hänen katseestaan pelon minua kohtaan. Mutta sitten hän alkoi hymyillä. Kyllä minä tiesin mitä tämä elekieli tarkoitti. Sakari lämpesi ajatukselle. Hän kuroi tulleen välimatkamme yhteen tullen suoraan eteeni. Hän katsoi minua silmiin ja kysyi:
"Onko sinulla sitten puukkoa mukana? Jos tehdään se tässä ja nyt."
"Ei tehdä sitä tässä. Mennään tuonne metsikköön. Kato, jos joku vaikka tulee hätiin. Vaikka soittaa junasta poliisit tai jotain. Sakari, mennään vaan tuonne tuohon metsikköön. Niin.. Sä teet sen itse vai tarvitsetko apua?"
"Sä saat tehdä sen. Ei musta varmaankaan siihen olisi."
Myönnyn hänen mielipiteeseensä omasta vahvuudestaan. Emme enää puhuneet vaikeista asioista. Me juttelimme aivan kuin mitään erikoista ei olisi juuri sanottu. Tulimme sen kävelytien päähän. Kävelimme siitä niiden omakotitalojen ohitse siihen metsikköön, minne olin meidät johtanut. Rämmimme sen keskelle. Paikkaan mihin ei näkynyt muualta. Sakari katsoi minua taas silmiin ja antoi luvan tappaa itsensä.
Ja minä tein työtä käskettyä.
Hän sulki silmänsä, jottei näkisi mitään. Minäkin olisin tahtonut sulkea silmäni, mutta siten toimiessani en itse olisi nähnyt mitä olin tekemässä. Sitten tuli stoppi koko touhulle omasta aloitteestani.
"Hei, ei tehdä tätä. Tää on liian julmaa enkä mä pysty tekemään tätä sulle, anteeksi. Sakari, sun täytyy tehdä se jotenkin toisin jos enää tahdot?"
Sakari avasi silmänsä ja katsoi minua helpottuneena, mutta samalla pettyneenä. Katsoin häntä silmiin pitelen yhä sitä puukkoa lähellä häntä. Kului muutama minuutti jolloin me vain katsoimme toisiamme silmiin kunnes se tuntui ahdistavalta. Viimein Sakari sai sanottua että lähtisimme nyt aikakin siitä metsiköstä pois ja lähtisimme kävelemään takaisin.
Alkoi sataa vettä vähän tihkua rankemmin ja maisemat olivat jälleen pimenneet asteella. Joku vanhempi mies näki kun tulimme metsästä ulos ja huusi:
"MITÄ TE SIELLÄ TEETTE!"
Johon Sakari aina sanavalmiina heitti:
"KÄYTIIN RUNKULLA! KÄYKÖ KATEEKSI!?"
Johon se ukko ei enää vastannut mitään. Käveli vain pois. Kaikki tuntui jälleen olevan hyvin, me heitettiin taas läppää kaikesta, naurettiin tuolle miehelle. Nyt se varmaan menee runkulle itse johonkin. Kävelimme Rautatielle päin. Rata kaiketi muistutti Sakaria kaikesta siitä tapahtuneesta. Niin se varmaan oli. Sillä kun olimme tulleet siihen alikulun kohdalle, niin Sakari tempaisi ja kiipesi ylös sillalle.
Mä, huolimatta äskeisestä, huusin kuten tilanteeseen kuuluu:
"Hei! Tuu alas sieltä!!"
"En tule, en enää. Mä en enää jaksa!"
Samassa juna tuli ja sen mentyä Sakaria ei enää näkynyt. En kiivennyt sillalle katsomaan mitä kaverista oli jäänyt jäljelle. Mä vain lähdin juoksemaan sitä kävelytietä pitkin Järvenpäätä kohti oksennuksen maku suussani.