Synkeää, mutta todellisuutta. Kukaan ei välitä toisista. Vähinten minusta. Jotenkin minä vain olen tullut siihen johtopäätökseen. että ehkä olisi aika hankkia apua. Siis ettei tee itselleen mitään. Kaikki on hyvin, mutta silti kaikki ei jaksa olla kunnossa. Jos vain olisi, antautuisi tämän tunteen viemäksi. Lopettaisi sen mitä pitäsi jaksaa.
Se avasi silmäni. Tuo tapahtuma. Se oli vain löytö kävelymatkallani. Kuollut kissa ojassa. Niin tavattoman surullisen näköinen raato. Sellainen kuva entisestä. Mutta nyt kylmänä kasana ojassa. Näin itseni siinä. En edes enää jaksanut tuota ajatusta säikkyä.
Ehkä se olisi parasta paskaa mitä voisin syöttää muille ihmisille. Jakaa tämä tunne heidän kanssaan siten, ettei enää olisi siinä osallisena. Joskus minä huomaan pohtivani näitä asioita vakavissani. Asiat kun nyt ovat miten ne ovat. Elämä pitäisi kuulemma järjestää järjestykseen. Tehdä asialista ongelmista ja sitten puuttua niihin. Kyllä joskus sitä olen vääntänytkin, mutta kun kaikki on niin sekaisin kun vain voi olla. En saa minkäänlaista järjestystä aikaiseksi. En sitten millään. No, työttömänähän sitä aikaa pitäisi olla. Ehkä minulla on sitä liikaa.
Pitäisikö tähän nyt kirjoittaa jotain anteeksipyyntöä? Vaiko olisiko loanheitto kaikkia osapuolia kohtaan nyt paikallaan? Tyhjä ruutupaperi ja sille pitäisi kirjoittaa se klassinen klisee. Taidan jättää sen kirjoittamatta. Miksi mä kirjoittaisin kenellekään mitään? Kukapa sitä paperia sitten lukisi?
Tänään mä siis koin jälleen sen fiiliksen, että olisi parempi vain kuolla pois, jotta ei olisi enää taakkana kenellekään. Jotenkin sitä vain tuntuu siltä, että kaikki olisi valumassa hukkaan. Ehkäpä mä elämä ei toimi enää. Mutta se itsetuhoajatus.. Se oli aika vahva.
Mä jäin pohtimaan kaikkea ja lopulta eksyin itseeni. Kuitenkin tiesin, että apua olisi saatavilla. Mutta mä olen sellainen, joka ei mielellään muita ihmisiä vaivaa omilla typerillä ajatuksillaan. Kuljen nyt tätä samaa tietä pitkin. Minä pyöräilen, minulla on verkka-asu päälläni. Näytän urheilluliselta. Olen laiha, hoikahko. Ulkopuolelle antamani lookki on siis kunnossa. Minä tahdon olla mahdollisimman huomaamattoman näköinen raato. Tulisipa jo ilta. Vaikka minä pelkäänkin itseäni, niin tahdon nähdä kuinka pitkälle mä uskallan mennä.
Pelkään tulevaa, pelkään kaikkea. Pitääkö sitä vain uskoa siihen että elämä hoitaa mua jos mä vain hoidan elämääni? Ilta ja porttikonki. Täydellinen paikka teurastukselle.
Painoin puukon rannettani vasten, huokaisin ja tein sen. Otin aseen pois ranteestani iskiäkseni sillä puukolla lujaa rannettani takaisin. Se upposi ihon alle. Muistan siitä vain sen veren sekä sen heikkouden. Mä kaaduin maahan koska en pysynyt enää pystyssä. Seuraavaksi mä vain muistan ne valot sairaalan katossa. Olin paareilla ja minua työntänyt hoitohenkilökunta puhui lääketieteellistä kieltään, josta mä en ymmärtänyt mitään. Olin kuulemma menettänyt liikaa verta että sydämmeeni oli tullut jotain sen toimintaa heikentävää. En saanut ääntä ulos suustani tai sitä edes auki. Olisin tahtonut kovasti sitä, että he olisivat vain lopettaneet. Keskeyttäneet toimenpiteensä kohdallani. Minua ei tarvitsisi hoitaa kuntoon. Kyllä mä senkin tajusin, että he olivat samaa mieltä. Mutta kun laki ja määräykset vaativat sitä, että kaikkia ainakin yritetään pelastaa.
Tunsin sen, miten tämä ruumiini ei kohta enää ylläpitäisi elämää. Oliko se kipua vaiko vain heikotusta? Kuitenkin minä en räpäyttänyt silmiäni. Minä vain katsoin ohimeneviä valoja sairaalan käytävän katossa. Yritän etsiä hoitohenkilökunnan kasvoja. Näkyykö niissä jotain sääliä minua kohtaan? Ei mitään.
He vain vaihtavat toisilleen lääketieteellisiä tietoja tilastani. Tunnen olevani huollossa oleva kodinkone. Pian olen valmis jäämään yksikseni varastoon, sairashuoneeseen. Kysyn lääkäriltä, että kuolenko minä kohta? Hän sanoo suoraan, ettet kuole ellet itse tee sitä. Hän poistuu tilasta, huoneesta.
Hoitaja vielä jää kyselemään, että voinko hyvin? Tarvitsenko jotain? Vastaan että voin hyvin se se, mitä todella tahdon on se, ettei minua jätettäisi nyt yksin. Ei sillä, että tekisin itselleni jotain, vaan sillä etten kestä nyt olla yksin. Hän lähtee kuitenkin, vastaa että lähettää jonkun jonka kanssa voisin puhua. Nainen pahoittelee omaa kiirettään.
Jos joku ihminen jaksaa välittää minusta, niin ei kai tämä elämän jatkaminen ole niin paha asia sittenkään.
------------------------
simo pahula 2005