UTUSADE

Sumuinen, tihkusateinen yö. Kaupunki nukkuu, ei täällä edes baarista palaavia näy, sen suosituimman juottolan tuhonneen tulipalon jälkeen yöelämä hiljeni aika lailla ja lähikauppojen oluen myynti kasvoi. Suunnistan näitä muutamia katuja pitkin kohteeseen, jota minun täytyisi vältellä - mutta joku outo voima vain saa minut altistumaan vaaralle. Ennen kuin tulee se risteys, josta kun kääntyy vasemmalle - niin on autiotalo johon pääsee sisään. Tuo pakenemis mahdollisuus on monesti piilottanut minut ja siten pelastanut tilanteilta. Tilanteilta, jotka muiden mielestä pitäisi vain kerralla hoitaa kuntoon. Pitäisi erota ja sillä selvä.

Mutta noiden argumenttejen esittäjät eivät ole kokeneet sitä, miltä tuntuu olla pakkomielteen kohde. Silloin on vain piilouduttava ja oltava valmis puolustamaan itseänsä. Monesti terveyskeskuslääkärin raporttiin on kirjoitettu "kaatuaminen" vaurion syyn nimeksi, vaikka oikea nimetys olisi "isku, lyönti tylppäpäisellä esineellä." Kuljen autiotalossa tyhjään huoneeseen, jonka puoliksi hajotetusta ikkunasta näkee se talo. Tulin rakennukseen sen tähden, jotta voisin olla näkymättömissä ja tarkistaa sen - että onko tästä turvallista mennä? Näkyykö valoja tai tiettyjä kulkuvälineitä pihassa.

Siis kävelin taas sen talon luokse. Minun olisi pitänyt kyllä mennä toista reittiä ja jättää tulematta tänne, sillä kaikki ne tuskaiset muistot entisestä rakkaudesta tulvivat mieleen. Kaikki ne uhkaillut ja se kun kaikki meni palasiksi. Joskus se oli kaunista, harmoniaa. Värit näyttivät kirkkaamilta ja oli hyvä olla. Se oli valheellista onnellisuutta, kun tokenin vähän rakkauden aiheuttamasta humalasta - tajusin, että hän ei arvostanut minua. Teollaan hän osoitti, etten osaa mitään. Hän ei todellakaan arvostanut minua itsenäni. Kaikki mitä loin ja tein, oli hänestä vähäpätöistä.

Kysyn taas itseltäni sitä sama kysymystä: Mikset voi vain unohtaa sitä naista. Tuskaa ja kärsimystä elämässä pitää olla jotta tulisi hyväksi ihmiseksi. Onkohan noin vai tarvitsetko tuskaa elämääsi? Tämän asian pohtiminen ja siihen koko ajan törmääminen on aiheuttanut oireita mielenterveydelleni. Tuska, joka kumpuaa syvältä sisältä. Kipu olla erilainen kuin muut kun sitä vain tahtoisi olla samanlainen kuin muut. Pystyä tuntemaan samoin kuin muut. Mutta ei mahdollista? Vai onko tämä vain seurausta hänen aiheuttamastaan oman arvontunnon laskemisesta pohjamutiin? Kysymyksiä sinkoilee ilmaan.

Osansa tarinalleni on myös sillä, mitä hän on tehnyt eromme jälkeen. Ei hyväksynyt sitä, vaan helvetti alkoi.

"Mikset sitten vaan mene lääkäriin ja pyydä oikeata lääkitystä, jonka avulla sinusta tulisi niin sanotusti normaali?"

Keskustelut palautuvat taas mieleeni. Se oli pari vuotta sitten tapahtunutta. Kaikki kertovat sitä samaa - että viimein olisi hyvä vain antaa olla ja jatkaa elämäänsä eteenpäin. Miksi siis tämä sama reittivalinta. Joka ainoa kerta kun tahdon kiusata itseäni ja toisaalta katsoa onko vaara poistunut, vai vielä päällä? Tiedän asioita hänestä, liian pahoja - jottei niitä kukaan usko.

Mikä oli hänen se syvin salaisuutensa, jonka sait tietää?

Tahtoi tappaa vanhempansa. Siinähän se. Ja jos satut muistamaan sen onnettomuuden, jossa he sitten kuolivatkin.. Sitä tapausta ei tutkittu tarkemmin ja nyt kaikki todisteet ovat jo tuhoutuneet, hänellä on ollut aikaa. Oikeastaan yhtä paljon kuten itsellänikin on ollut. Aikaa - jonka olemme käyttäneet mielenterveytemme tuhoamiseen.

Viime viikolla.. Olin menossa baariin illanviettoon. Hän tuli vastaan kadulla, riitelimme ja hän uhkasi tappaa minut, tuhota kaiken mistä pidän. Se paikkakunnan suosituin juottola paloi seuraavana yönä ja hän kertoi polttaneensa sen. Hän kertoi sen jälkeen, että seuraavaksi palaa kotini - jos kerron viranomaisille tietoni. Löin häntä tuolloin, hän pakeni.

Havahdun todellisuuteen. Autiotalosta näen valon syttyneen hänen ikkunaansa. Täältä on paettava ja tehtävä se nyt. Onneksi talosta pääsee ulos siten, ettei hän näe ikkunastaan, viimeinen mitä siitä näin - oli hänen katseensa. Yhtä tarkkaavainen kuin itsellani, hän kokee minut vaarana. Juoksen tien yli ja jatkan suoraan pikkumetsikköön.

Kaadan itseni maahan itkemään. Kuinka kauan tätä vielä jaksaa.. Meidän pikkuelämää.