VAIMENNIN

Aika hiljasta. ei mitään haluttavaa. syvä ja vakaa käsitys siitä, että ei tahdo kuolla mutta on myös pakko kohdata kuolema. Kerroin kerran hänelle, että jos sinä tapat itsesi niin siitä tulee kaksi ruumista. Mari, minun elämäni tarkoitus, kysyi mitä tarkoitin tuolla? Hän oli vieressäni, minä pidin häntä lähelläni ja minä katsoin häntä silmiinsä jotta ymmärtäisi että olen tosissani. Minä seuraan sinua, jos tapat itsesi. Hän huokaisi ja käänsi katseensa pois minusta. Silloin seurasi hiljaisuus, syvä kylmä ja vakava hiljaisuus.

Olen Kaivuoren huipulla, jolle jälleen taas kiipesin. Poikkesin kaupungin rakentamalta lenkkipolulta ihmisten tallaamille poluille. En tahtonut tavata niitä tuttuja sauvakävelijöitä, joita tiesin kiertelevän tuota reittiä. Ajan saatossa olen heihin tutustunut ja tässä pikkukaupungissa tulee tavaksi tervehtiä jos tapaa saman ihmisen monta kertaa samoissa paikoissa. Nyt tänään en tahdo tavata heitä, tahdon olla yksin ja katsella kaupunkia puiden välistä. Se näyttää kovin pieneltä. Tiedän missä päin on aluesairaala, rakennus jossa olen itse syntynyt ja taidan siellä aikanaan kuollakin. En halua muuttaa täältä minnekään. Tämä kaupunki on jollain tavalla minulle rakas.

Kävin aamulla sairaalalla katsomassa tilanteen kehitystä. Ei muutosta - yhä koomassa. Mari makasi letkuissa, mutta minulle sanottiin että tilanne on stabiili, elintoiminnot selvät. Hän näytti niin vieraalta siinä sängyssä. Aivan kun kuolleelta. Kun hän herää, niin silloin tulee elämä olemaan vaikeaa. Minä tahtoisin olla rauhassa niiltä asioilta. Itse taistelin masennuksesta kuiville, ja siitä lähtien olen yrittänyt vain olla ilman niitä itsetuhoisia ajatuksia. Nyt kuintenkin näyttää siltä, että saan olla tukena Marille - rypeä hänen kanssaan niissä ajatuksissa. Se on tulevaisuuden asia näyttää, että kuinka se onnistuu.

Tuulee hivenen ja aurinko meni juuri pilveen. Säätiedoitus lupasi sadetta illaksi. Samoilisikohan täällä sen ajan - täällä luonnossa? Kas, kun sitä ei nyt jaksaisi kohdata asuntoani, kaupunkia, sivistystä tai toisia ihmisiä. Minusta tuntuu nimittäin siltä, että minä murenen palasiksi odottaessani Marin heräämistä. Palattuani asunnolleni aamulla, minä vain vaihdoin verkkarit päälle ja lähdin samoilemaan tänne. En tahtonut olla asunnollani, koska se muistutti hyvistä ajoista Marin kanssa. Minä rakastan häntä.

Alkaa satamaan, joten lähden alaspäin kohden kaupunkia. Tämä kaivuori on hyvä ja hieno paikka rentoutua. On aina ollut, vaan tällä kertaa en täällä pääse ajatuksilta pakoon. Tämä on vahvin pelko, mitä olen kokenut. Jos Mari kuitenkin yrittää uudestaan, niin mitä? Siitä tulee kaksi ruumista? Me olemme olleet vuosia yhdessä ja sitten hän sairastui, joutui työkyvyttömyyseläkkeelle. Tuolloin hän masentui. Osasin auttaa häntä aina silloin kun meni heikosti.

Silloin en ollut kotona, silloin olin töissä ja Mari jäi kotio yksin. Sain puhelun sairaalasta. Mari oli ottanut yliannostuksen, mutta soittanut viime tingassa ambulanssin paikalle. Ei hän minulle olisi suoraan soittanut. Mä tiedän sen, hän ei halua häiritä minua pikkuasioilla - kuten Mari kerran sanoi. Hän ei ole kertonut pitkään aikaan rakastavansa minua, enkä minäkään ole sitä hänelle kertonut. En tahdo lisätä paineita, kasata taakkaa. Hän kun on itkenyt sitä, kuinka paljon paremmin minulla menisi jos häntä ei olisi.

Huomenna tai tänä iltana, käyn taas sairaalalla. Jos hän olisi herännyt. En ottanut kännykkää mukaani. Olen huomannut itsestäni sen, että olen jättänyt laitteen kotiin, kun olen vaikka käynyt kaupassa tai lenkillä. En tahdo kuulla pahoa uutisia sairaalasta. itsesuojelua se on. Tulen takasin asuntooni. Kännykkä ei ole soinut. En laita edes radiota päälle, makaan vain sohvalla hiljaisuudessa ja tuijotan kattoon. Ne ajat tulevat taas mieleen, minä tunnen nyt sen olon mitä ihmisellä on silloin, kuin ainoa asia mitä hän tahtoo - on kuolla pois. Tämä synkkä tila on muisto entisestä elämästäni - niistä masennuksen ajoista.

Mietin sitä ajatukstani kahdesta ruumiista ja elämästä ilman Maria. Miltä hänen hautajaisensa tuntuisivat? Ja mitä olisi niiden jälkeen? Miltä ihmisistä tuntuisi olla minun hautajaisissani? Ainoa vastaus niihin kysymyksiin on itku. Taistelin koko päivän tätä vastaan, mutta nyt minä itken. Elämä on vaimennettu. Marille suositellaan varmaan psykologia ja hän kertoi kerran, ettei sellaiselle menisi - mieluummin vaikka kuolisi. Ja jos hän kieltäytyy hoidosta, niin se tarkoittaa pakkohoitoa ja se puolestaan Marin tapauksessa tarkoittaisi kuolemantuomiota. Tiedän kokemuksesta, ettei laitoksissa pystytä valvomaan asiakasta joka hetki.

Alussa kaikki oli toisin, Mari rakasti elämää. Muistan kuinka hän sai minun oloni tuntumaan paremmalta vain läsnäolollaan. Se oli kaunista aikaa. Nyt kaikki on toisin, minä olen se eloisampi meistä kahdesta. Nyt kaikki on vaimeaa kaikilla elämän osa-alueilla. Niin on ainakin tänään. Niin on meillä molemmilla. Kaksi ruumista, yksi tahto ja liian isoja ajatuksia pää täynnä.

Ulkona alkaa olla jo hämärää, mä käyn siellä sairaalalla vasta huomenna. Ei varmaan tässä mitään uutta ole tapahtunut? Ei mitään pahaa? En tahdo vielä tietää. Taidan lähteä takaisin Kaivuorelle, vaikka siellä metsässä onkin jo aika pimeää muttei se mitään. Sama kai se on, että missä pimeässä minä olen nyt ja asunto ahdistaa. Huomenna mä kuitenkin varmaan kuulen sen, että Mari kuoli johonkin yllätyskomplikaatioon? Valmistan itseni kuulemaan sen uutisen ottamalla mukaani puukon. Katuvalot näyttää olevan jo sytytetyt, minä lähden nyt.